All you need is love

Kuuntelin tänään ystävän analyysiä miesystävänsä mielenliikkeistä. Tai niiden puutteesta, hän sanoo. Ajauduimme puhumaan tilan viemisestä, siitä kuinka toiset sitä vievät niin paljon. Se on vallankäyttöä, vaikka olisikin tiedostamatonta. Mietin tässä vaan taas sitä, kun itsekin valitan ahkerasti kämppäkaverini käytöksestä - ovien paiskomisesta, tiskien ja muun roinan levittelystä pitkin keittiötä - että kuka sitä tilaa loppujen lopuksi hallinnoi? Ehkä toiset ottavat sen automaattisesti omakseen, ehkä minä ja ystäväni taas olemme toista ääripäätä ja annamme sitä tilaa liian auliisti? Me odotamme ihmisiltä kunnioitusta ja petymme, kun ne eivät käyttäydy mielemme mukaan. Vaikka se kaikki tapahtuu meidän omissa ajatuksissamme. Niinkuin kaikki muukin.

Pienenä menin piiloon riitelyä pöydän alle ja se pelko on seurannut minua tähän päivään. Koulussa en uskaltanut puhua, harrastukset jäivät kesken ujouden takia, opin olemaan sanomatta vastaan - mihinkään! Isommassa joukossa jättäydyn taustalle, en väittele kenenkään kanssa. Jopa läheisten ihmisten kanssa olen vasta viime aikoina oppinut oikeasti reagoimaan. En vain myötäile heidän sanomisiaan. Miten vaikeaa onkaan voinut olla oppia aloittamaan lause sanoin "minä olen täysin eri mieltä, sillä...".

Itsestäänselvyyksiä. Niin, monelle. Ei sillä, positiivisiakin puolia omasta käyttäytymisestäni löytyy. Myönteistä nöyryyttä, ymmärrystä sille, että täällä on muitakin eläjiä ja ne kuuluu ottaa huomioon. Ystävällisyyttä ja tarkkaavaisuutta, herkkyyttä nähdä ehkä pintaa syvemmälle. Mutta sitten sitä odottaa vastakaikua. Se katkeroittaa helposti, jos omaa olemista ei kunnioiteta.

Ja siihen katkeruuteen ja pelkoon voisin tiivistää elämäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta!

Sitä on niin ehdollistunut siihen, että tarvitsee toisilta kunnioitusta, hyväksyntää, rakkautta, mitä vain. Ja silloin se oma rakkauskaan ei ole pyyteetöntä. Koska siihen kaipaa vastarakkautta, koska sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä ilman, että joku rakastaa takaisin. Voi niitä lukemattomia surullisia vuosia ja yksinäisiä iltoja. Sitä tunnetta, ettei kukaan rakasta minua. Että kaikki olisi hyvin jos.. Sitä itsepintaista ajatusta, että minä en voi olla onnellinen ilman tiettyjä asioita.

Vaikka se on yhdentekevää. Minun onnellisuuteni ei ole riippuvainen mistään. Minä tanssin oman tanssini ja sinä omasi, jos ne kohtaavat niin hyvä. Jos eivät, niin minä tanssin silti. Minä tunnen rakkautta ja se ei katoa. Tämän yksinkertaisen asian ymmärtämiseen meni vuosia ja sen jälkeen vielä vuosia sen oikeaan kokemiseen. Tämä syksy on ollut hiljainen, niin hiljainen, mutta sen aikana minusta on tullut onnellinen. Ihan muuten vaan.

Ja se tunne! Oli maanantai, edellisenä viikonloppuna olin ollut kotikaupungissani hummaammassa. Koko vuoden olin ollut aika sekaisin, tempoillut edestakaisin edistystä ja taantumista, löytämistä ja kadottamista vuorotellen. Olin eräänlaisen ihmissuhteen kiemuroissa edelleen ja suutuin juurikin siitä syystä että minua ei huomioitu tavalla, jota odotin. Koin pettymystä, jälleen. Olin itsekin takeltunut niihin määritelmiin ja totuttuihin käyttäytymistapoihin, joita niin suurisanaisesti tapaan arvostella.

Olin pettynyt itseeni. En siihen toiseen ihmiseen, vaan omaan lankeamiseeni ja itseni alentamiseen. Että antaa toiselle vallan ja sälyttää sille vastuun omasta onnellisuudesta, sehän on hulluutta! Ja silloin se vain yhtäkkiä iski, kaikki kliseet verhon nostamisesta silmiltä, sumun hälvenemisestä, enkelikuoroista. Että minä en tarvitse mitään. Kaikki tämä ympärilläni on kuvitelmaa. Ja se kuvitelma oli pitänyt minua vankinaan niin kauan. Mutta ei enää.