When she talks, I hear the revolutions

Nykyään onneksi käy useimmiten niin, että pettymykset enemmän potkii eteenpäin kuin lamaannuttaa. Kyllähän sitä tuli nurkassa istuttuakin se 25 vuotta. Viimeksi kun maailma ei ollut yhteistyökykyinen, myin omaisuuteni ja häivyin puoleksi vuodeksi maailmalle. Koko se aika tosin meni sitten päänselvittelyyn, enkä tiedä nautinko matkustamisesta niin paljon kuin olisi luullut. Matka oli kuitenkin tarpeellinen, vaikutukset vain tulivat esiin vasta puoli vuotta paluun jälkeen. Ihmeellinen ihmismieli.

Tai kyllä siellä palmujen alla tunsi paljon rakkautta kaikkea kohtaan. Mutta itseäänkin yllättää, kun se sama tunne tulee tiistai-iltana väsymyksen, kyyneleiden ja täyden kaaoksen keskellä. Silloin ainakin ymmärtää, että toivoa on. Että ainakin mun sydän vielä toimii, tarviiko sitä edes muuta. On äärettömän kaunista päästä irti katkeruudesta. Suru on mun mielestä ihan olennainen osa elämää, mutta katkeruus vain syö sinua itseäsi sisältä.

Nyt olisi kuitenkin sellainen tunne, että ne olosuhteet on muutettava. Ja tää tunne ei ole epätoivoinen vaan iloinen. Oon tässä viikon aikana miettinyt paljon niitä asioita, joista oon aina haaveillut mutta mitä en ole syystä tai toisesta toteuttanut. Ja lista on hassusti aika sama kuin viistoista vuotta sitten.

Haluan opetella skeittaamaan. Tehdä kantaaottavia taideprojekteja. Lähteä spontaanisti matkalle minne vaan. Tai vaikka vaan retkelle metsään. Perustaa bändin. Huutaa! Ommella vaatteita. Ottaa tatuoinnin. Joogata ja mitetiskellä. Olla stressaamatta. Nukkua tarpeeksi. Parantaa maailmaa. Olla heikoimpien puolella. Suojella ympäristöä ja eläimiä. Tehdä työtä, johon uskon ja josta nautin. Matkustaa. Rakastaa. Hymyillä. Pyöräillä kaatosateessa. Unohtua vahinkokaljalle tiistaina. Juoda pannukaupalla teetä ikkunan ääressä ja keskustella kaikesta, kaikesta. Unohtaa. Antaa anteeksi. Päästää irti. Löytää uutta. Innostua. Elää!

Erittäin tarpeellista olisi keskittyä siihen itse tekemiseen ja omaehtoiseen olemiseen. Työelämä on vienyt multa tosi monta vuotta, kun en vaan tän väsymyksen keskellä enää jaksa edes ajatella itseäni. On jäänyt se teini-iän DIY-meininki, vaatteet ommeltiin ite ja aina oli piirustuslehtiö mukana. Rahaa ei tarvittu niinkään. Oma kulttuuri. Kapitalismi haisee, veljet! Siskot! Mä haluisin liimailla tarroja, piirtää seiniin, tehdä osallistuvaa taidetta, puhua epäkohdista, vaikuttaa.

Niin ja vielä se, että tää omatoimisuuden unohtaminen tuntuu niin paljon olevan tytöille ominaista, että ärsyttää. En tunne yhtäkään tyttöä, joka tekisi musiikkia, vaikka suurin osa niistä on aina kuunnellut monipuolisesti ja paljon. Taidealalla suurin osa niistä on, mutta mä nään senkin nykyään osana systeemiä, tietynlainen taide myy, muut ei. Voidaan vaikka kuinka sanoa, että feminismi on aikansa elänyttä ja naiset on ottaneet elämänsä hallintaa. Ollaanko, eikö vielä olisi tarvetta kapinalle? Yhteisöllisyydelle? Yhdessä tekemiselle?
Nyt pitäisi vaan löytää kavereita. Mulla on ihania ystäviä, niistä vaan suuri osa on hävinnyt johonkin perhe-elämän ja lähiöiden syövereihin. Mikä on tietysti tosi jees, koska siitä ne on haaveilleet. Joskus toivon, että mulla olis ollut sama unelma, mutta kun ei vaan ole. Mulla on edelleen mun rikkinäiset pinkit tennrit jalassa ja ensi kesäksi suunnittelin liftausta vaikka Lappiin. Tuu mukaan!