Elämmekö unessa

"Kun ihmisessä viriää totuudellisuuden tarve niin, että hän lakkaa tyytymästä tuommoiseen näennäiseen, uskoteltuun, suggeroituun, hoettuun, olipa kysymys elintasosta tai omaisuudesta tai turvallisuudesta, kansallisuusaatteesta tai mistä tahansa, hän rupeaa katsomaan, mitä tämä asia on todellisuudessa, miten se ilmenee, mitä se on saanut aikaan, ja tämä totuudellisuusarvo, se on minusta arvojen arvo. Ja sanon hyvin nöyrästi yrittäen olla totuudellinen, että kun uskallan sitä tähdentää ja alleviivata, se ei merkitse sitä, että minä alleviivaisin, että katsokaa, tässä on mies, joka on totuudellinen! Minä saan valheellisuudesta itseni kiinni yhtämittaa. Minä huomaan olevani unessa. Minuun varastautuu alitajuisia tarpeita olla jotakin jne. En minä millään tavalla pyri olemaan mikään malli-ihminen. Olisikin hyvin törkeätä yrittää olla sellainen. Mutta sen olen nähnyt, että äskettäin vaarallisella tavalla unessa ollut ihminen, joka on ehkä vielä vaikutusvaltaisessa asemassa, saattaa todella herätä ja hänessä viriää tarve nähdä tosiasiat tosiasioina ja ottaa ne aivan uusina asioina. Jos hänelle esitetään väite, mikä tahansa väite, propagandistinen väite, idealistinen väite, mikä tahansa kunniakäsitys tai velvoitus, niin hän rupeaa ajattelemaan tai katsomaan, mitä se on käytäntöön sovellettuna ja mitä se on omiansa aiheuttamaan. Ja näin minä sanoisin: Ainoa pelastuksen ehto on tämä, että ihmisen jälkeen viriäisi yhä enemmän ja enemmän totuudellisuuden henkeä, tarvetta nähdä tosiasiat tosiasioina  vetää siitä tosiasioiden mukaiset johtopäätökset eikä vain hokea jotakin. Miten helppo onkaan laulaa siitä miten ”kaunis on kuolla…” ja miten honkien humina kuuluu haudan päällä jne. Ei tällaista hölynpölyä! Sillä voidaan suggeroida ihmisiä. Mutta nähdä todellisuus, mitä se on kun suolet valuva ulos ihmisestä, nuoresta miehestä, joka parkuu tuskasta, miten kauheaa on kun ihminen palaa, kun palanut lapsi on äitinsä sylissä. Se pitää nähdä tosiasiana. Ja tämä tarve nähdä tosiasiat sellaisena, se on minusta ainoa, joka pelastaa meidät. Samaten näihin valhearvoihin nähden, sanokaamme tämä omaisuudenvimma, omistamisen vimma – mitä me tosiasiallisesti tarvitsemme? Ravintotieteellisesti tosiasia on se, että yksinkertaisimmat ja halvimmat ravintoaineet, mikäli ne ovat puhtaita ja luonnollisia, ovat terveellisempiä. Ja kuta enemmän me panemme rahaa ruokaan, sitä huonompaa ruokaa me saamme. Sitä vaarallisempaa me syömme, kuta kalliimpaa ruokaa me syömme. Min tyydyn kaikista yksinkertaisimpaan Jumalan viljaan, kun syön hedelmiä ja luonnollista ravintoa, kun se vain on puhdasta, tervettä ruokaa. Ja se on halvinta. Voin sanoa että meidän ruokamenomme ovat minimaalisen pienet, koska me olemme lukeneet kirjallisuutta ja huomanneet, että ravintotieteilijät ovat saaneet selville, mitkä ravintoaineet ovat terveellisimpiä. Ja ne ovat yleensä verraten halpoja ravintoaineita. No, samaten asunto, me tarvitsemme tässä vyöhykkeessä kodin. Intiassa voi askeetti mennä palmun alle ja nukkua siellä. Kyllä hän kärsii sielläkin milloin kylmää milloin kuumaa, ja se on tuhmaa se, mutta täällä me emme pärjää. Meillä pitää olla asunto – lämmin asunto pitääkin olla! Samaten meillä pitää olla vaatteet, mutta kaikki tämä on niin tosiasiallista. Ja jos me tyytyisimme tässä taasen totuudellisuuteen, saisi ottaa vielä kauneudenkin vaatimusta mukaan, se ei paljon maksaisi. Mutta kun me rupeamme pröystäilemään, pitää olla toisin puettu kuin tuo ja paremmin, pitää olla viimeinen muoti ja kaikkea tuommoista mielettömyyttä. Minulla pitää olla pankkikirja ja niin ja niin paljon pankissa rahaa, ja minulla pitää olla niin ja niin monta sataa neliötä asuntoa ja kaikkea tätä mielettömyyttä me kuulemme päivästä päivään.

Ja niin kauan kuin me olemme tässä unessa, me tuhoamme elämän onnea itseltämme ja toisiltamme. Me emme ikinä löydä elämän tosionnea. Ne muinaisajan intialaiset viisaat, jotka menivät suorastaan erakkotietä, asketismin tietä etsiessään tosionnea, ne olivat läheltä oikeassa. En tahdo ollenkaan sanoa, että meidän pitäisi ruveta askeeteiksi ja mennä erämaahan, mutta he eivät turhaan puhuneet erämaiden ihanasta, mutta itsekkäästä rauhasta. Kun he menivät erakkoelämään, he saattoivat siellä kokea tosionnea, vaikka heiltä puuttuivat kaikki ns. ulkoiset onnen edellytykset. Mutta juuri siinä tilassa ihminen ehkä pelkistetymmin voi tajuta todellista onnea. Ja kun minä tästä puhun, niin minä puhun nyt tiedon perusteella. Olen nimittäin elämässäni kokenut olosuhteita, joissa tämä kysymys koeteltiin perin pohjin. Tämä elämä ei voi pirullisempaa kärsimystä ihmiselle antaa kuin se on minulle antanut, ja jonka läpi olen mennyt. Olen kokenut kauhujen kauhut, nähnyt ympärilläni kurjuuden kurjuuden. Olen vetänyt kymmenien nälkään kuolleiden toverien silmäluomet kiinni. Tiedän, millä tavalla ihminen kuolee nälkään, ja olen ollut nälkäkuoleman partaalla. Ja kaiken tämän perusteella voin sanoa, että todellinen onni on näistä asioista melkein riippumaton – ei täysin riippumaton, niin että nälkä ei aiheuta kärsimystä, kyllä minä kärsin, jos nälkää näen, ja jokainen ihminen kärsii, enkä saarnaa mitään asketismia enkä mitään liikaa tyytyväisyyttä. Kyllä minä pidän tärkeänä, että kaikille ihmisille varataan asunto, ravinto, vaatetus, nuo, mitkä ovat fyysiselle olemassaolollemme välttämättömiä edellytyksiä varsinkin täällä pohjoisilla leveysasteilla. Me tarvitsemme ne, ja me olemme mielettömiä, ellemme järjestä niin, että kaikilla on elämän perusvälttämättömyydet. Mutta tämänkin me saamme vain sillä ehdolla, että meissä viriää totuudellisuus.

Niin kauan kuin me valhearvoja kumaramme, kun me pyrimme saamaan enemmän kuin toisella on, palvomme kerskakulttuuria: vaatetusta, asuntoa, rikkautta, pankkikirjoja, titteleitä, kaikkea tuota, silloin me vain lisäämme kurjuutta kurjuuden päälle, muutamme elämän helvetiksi, sen takia minä tähdentämällä tähdennän totuudellisuuden arvoa. Se on arvojen arvo. Rohkeutta katsoa totuutta silmästä silmään ennen kaikkea omassa itsessään. Jos näen itsessäni ahneuden pirun, minun pitää se sanoa, minä olen ahne. Jos minä tunnen kunnianhimoa, minä tahdon olla parempi kuin toinen, minä haluan, sanokaamme, loistaa puhujana – käytän varsin läheistä esimerkkiä, koska olen sitä kiusausta monesti kokenut – minun pitää nähdä se, tunnustaa se itselleni ja toisille, minä en saa nukkua siihen. Ja kaiken, koko elämän pelastaminen tällä planeetalla riippuu siitä, että ihmiset huomaavat todellakin, että he nukkuvat ja että heitä nukutetaan, että valtaosa kirjallisuudesta ja siitä kulttuurista, josta me olemme niin ylpeitä, pyrkii nukuttamaan meidät tuhoisaan uneen, joka vie meidät kärsimyksestä kärsimykseen. Ja kaikkea tätä me teemme sitten onnea tavoitellen. Onni ei löydy siltä suunnalta, se on kokonaan toisella suunnalla. Tämän minä tahtoisin lopuksi sanoa oikein vakavasti ja uskallan sanoa sen kokemuksen perusteella." (Yrjö Kallinen: Elämmekö unessa, 1971)