All you need is love

Kuuntelin tänään ystävän analyysiä miesystävänsä mielenliikkeistä. Tai niiden puutteesta, hän sanoo. Ajauduimme puhumaan tilan viemisestä, siitä kuinka toiset sitä vievät niin paljon. Se on vallankäyttöä, vaikka olisikin tiedostamatonta. Mietin tässä vaan taas sitä, kun itsekin valitan ahkerasti kämppäkaverini käytöksestä - ovien paiskomisesta, tiskien ja muun roinan levittelystä pitkin keittiötä - että kuka sitä tilaa loppujen lopuksi hallinnoi? Ehkä toiset ottavat sen automaattisesti omakseen, ehkä minä ja ystäväni taas olemme toista ääripäätä ja annamme sitä tilaa liian auliisti? Me odotamme ihmisiltä kunnioitusta ja petymme, kun ne eivät käyttäydy mielemme mukaan. Vaikka se kaikki tapahtuu meidän omissa ajatuksissamme. Niinkuin kaikki muukin.

Pienenä menin piiloon riitelyä pöydän alle ja se pelko on seurannut minua tähän päivään. Koulussa en uskaltanut puhua, harrastukset jäivät kesken ujouden takia, opin olemaan sanomatta vastaan - mihinkään! Isommassa joukossa jättäydyn taustalle, en väittele kenenkään kanssa. Jopa läheisten ihmisten kanssa olen vasta viime aikoina oppinut oikeasti reagoimaan. En vain myötäile heidän sanomisiaan. Miten vaikeaa onkaan voinut olla oppia aloittamaan lause sanoin "minä olen täysin eri mieltä, sillä...".

Itsestäänselvyyksiä. Niin, monelle. Ei sillä, positiivisiakin puolia omasta käyttäytymisestäni löytyy. Myönteistä nöyryyttä, ymmärrystä sille, että täällä on muitakin eläjiä ja ne kuuluu ottaa huomioon. Ystävällisyyttä ja tarkkaavaisuutta, herkkyyttä nähdä ehkä pintaa syvemmälle. Mutta sitten sitä odottaa vastakaikua. Se katkeroittaa helposti, jos omaa olemista ei kunnioiteta.

Ja siihen katkeruuteen ja pelkoon voisin tiivistää elämäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta!

Sitä on niin ehdollistunut siihen, että tarvitsee toisilta kunnioitusta, hyväksyntää, rakkautta, mitä vain. Ja silloin se oma rakkauskaan ei ole pyyteetöntä. Koska siihen kaipaa vastarakkautta, koska sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä ilman, että joku rakastaa takaisin. Voi niitä lukemattomia surullisia vuosia ja yksinäisiä iltoja. Sitä tunnetta, ettei kukaan rakasta minua. Että kaikki olisi hyvin jos.. Sitä itsepintaista ajatusta, että minä en voi olla onnellinen ilman tiettyjä asioita.

Vaikka se on yhdentekevää. Minun onnellisuuteni ei ole riippuvainen mistään. Minä tanssin oman tanssini ja sinä omasi, jos ne kohtaavat niin hyvä. Jos eivät, niin minä tanssin silti. Minä tunnen rakkautta ja se ei katoa. Tämän yksinkertaisen asian ymmärtämiseen meni vuosia ja sen jälkeen vielä vuosia sen oikeaan kokemiseen. Tämä syksy on ollut hiljainen, niin hiljainen, mutta sen aikana minusta on tullut onnellinen. Ihan muuten vaan.

Ja se tunne! Oli maanantai, edellisenä viikonloppuna olin ollut kotikaupungissani hummaammassa. Koko vuoden olin ollut aika sekaisin, tempoillut edestakaisin edistystä ja taantumista, löytämistä ja kadottamista vuorotellen. Olin eräänlaisen ihmissuhteen kiemuroissa edelleen ja suutuin juurikin siitä syystä että minua ei huomioitu tavalla, jota odotin. Koin pettymystä, jälleen. Olin itsekin takeltunut niihin määritelmiin ja totuttuihin käyttäytymistapoihin, joita niin suurisanaisesti tapaan arvostella.

Olin pettynyt itseeni. En siihen toiseen ihmiseen, vaan omaan lankeamiseeni ja itseni alentamiseen. Että antaa toiselle vallan ja sälyttää sille vastuun omasta onnellisuudesta, sehän on hulluutta! Ja silloin se vain yhtäkkiä iski, kaikki kliseet verhon nostamisesta silmiltä, sumun hälvenemisestä, enkelikuoroista. Että minä en tarvitse mitään. Kaikki tämä ympärilläni on kuvitelmaa. Ja se kuvitelma oli pitänyt minua vankinaan niin kauan. Mutta ei enää.

Mummojuttuja

Äitin äiti on taas jossain kadoksissa. Joskus vuosia sitten kun nähtiin se sanoi mulle "kuule kun minä olen koko elämäni murehtinut yhtä ihmistä". Ei tainnut olla vaari se. Vaari, niin outo sana kun en ole kumpaakaan koskaan tavannut. Toisen henkilöllisyyskin on joku salaisuus.

Molemmat mummot on kuulema aikoinaan uhanneet tappaa itsensä. Äitin äiti myös lähiaikoina soitteli tyttärelleen puheluita, jotka alkoi sanoin "kuule minä en jaksa enää elää". Mummo oli lapsena äpärä, sitä kiusattiin koulussa. Äitinsä oli sen verran iloluontoinen (haha), että mummo laitettiin oman mummonsa luokse asumaan. Siellä oli kova kuri ja sieltä mummo oppi ettei elämästä kuulu nauttia.

Siitä lähtien se onkin piehtaroinut marttyyrinä omassa kurjuudessaan. Kun sen mies eli, ei voinut mennä minnekään. Mies oli juoppo ja kamala ihminen. Mutta kun se kuoli, ei se ole käynyt missään.

Isäpuolen äitiä se aluksi inhosi. "Aina se on jossain reissussa sen täytyy olla niin rikas". Kunpa minustakin voisi tulla niin hymyileväinen ja menevä mummo joskus.

Kun äidin sisko oli pieni, mummo oli meinannut hypätä rautatiesillalta alas. Äitin mukaan se on sitä kurjuuttaan kostanut kaikille muille koko elämänsä.

Karjalastakin lähdettiin evakkoon. Isän äidillä taas huhujen mukaan oli sodan aikana suhde saksalaisen sotilaan kanssa. Ehkä siksi siitä vaarista ei olekaan mitään koskaan puhuttu. Kun isä muutti meidän kanssa uuteen kotiin, sen äiti uhkasi tappaa itsensä. Ne olikin ainoat neljä vuotta kun ne on erossa asuneet.

Toisaalta isän äiti on ainoa pelkästään postitiivinen ihmiskontakti elämässäni. Sen molemmat vanhemmat kuoli ennen kuin se ehti täyttää kymmenen vuotta. Helsinkiä pommitettiin. Se meni töihin ja huolehti neljästä sisaruksestaan. Oli lottana eturintamalla. Kasvatti lapsensa yksin. Ja edelleen sillä on se valo silmissä, se tähti. "Jos minä olisin tätä elämää alkanut suremaan, eihän tässä olisi mitään muuta ehtinyt tekemäänkään".

Nykyään se istuu päivät pitkät television edessä. Isä istuu omassa huoneessaan. Minä istun tässä tietokoneella. Äiti istuu keittiön pöydän ääressä kotikaljaa lasissa. Äidin äiti murehtii uudessa kaksiossaan, jota se vihaa (jos oletetaan että se on siellä, kun kukaan ei tiedä).

Ja me kaikki otetaan elämä aivan liian vakavasti, eikä voida päästää irti murheista.

Elämmekö unessa

"Kun ihmisessä viriää totuudellisuuden tarve niin, että hän lakkaa tyytymästä tuommoiseen näennäiseen, uskoteltuun, suggeroituun, hoettuun, olipa kysymys elintasosta tai omaisuudesta tai turvallisuudesta, kansallisuusaatteesta tai mistä tahansa, hän rupeaa katsomaan, mitä tämä asia on todellisuudessa, miten se ilmenee, mitä se on saanut aikaan, ja tämä totuudellisuusarvo, se on minusta arvojen arvo. Ja sanon hyvin nöyrästi yrittäen olla totuudellinen, että kun uskallan sitä tähdentää ja alleviivata, se ei merkitse sitä, että minä alleviivaisin, että katsokaa, tässä on mies, joka on totuudellinen! Minä saan valheellisuudesta itseni kiinni yhtämittaa. Minä huomaan olevani unessa. Minuun varastautuu alitajuisia tarpeita olla jotakin jne. En minä millään tavalla pyri olemaan mikään malli-ihminen. Olisikin hyvin törkeätä yrittää olla sellainen. Mutta sen olen nähnyt, että äskettäin vaarallisella tavalla unessa ollut ihminen, joka on ehkä vielä vaikutusvaltaisessa asemassa, saattaa todella herätä ja hänessä viriää tarve nähdä tosiasiat tosiasioina ja ottaa ne aivan uusina asioina. Jos hänelle esitetään väite, mikä tahansa väite, propagandistinen väite, idealistinen väite, mikä tahansa kunniakäsitys tai velvoitus, niin hän rupeaa ajattelemaan tai katsomaan, mitä se on käytäntöön sovellettuna ja mitä se on omiansa aiheuttamaan. Ja näin minä sanoisin: Ainoa pelastuksen ehto on tämä, että ihmisen jälkeen viriäisi yhä enemmän ja enemmän totuudellisuuden henkeä, tarvetta nähdä tosiasiat tosiasioina  vetää siitä tosiasioiden mukaiset johtopäätökset eikä vain hokea jotakin. Miten helppo onkaan laulaa siitä miten ”kaunis on kuolla…” ja miten honkien humina kuuluu haudan päällä jne. Ei tällaista hölynpölyä! Sillä voidaan suggeroida ihmisiä. Mutta nähdä todellisuus, mitä se on kun suolet valuva ulos ihmisestä, nuoresta miehestä, joka parkuu tuskasta, miten kauheaa on kun ihminen palaa, kun palanut lapsi on äitinsä sylissä. Se pitää nähdä tosiasiana. Ja tämä tarve nähdä tosiasiat sellaisena, se on minusta ainoa, joka pelastaa meidät. Samaten näihin valhearvoihin nähden, sanokaamme tämä omaisuudenvimma, omistamisen vimma – mitä me tosiasiallisesti tarvitsemme? Ravintotieteellisesti tosiasia on se, että yksinkertaisimmat ja halvimmat ravintoaineet, mikäli ne ovat puhtaita ja luonnollisia, ovat terveellisempiä. Ja kuta enemmän me panemme rahaa ruokaan, sitä huonompaa ruokaa me saamme. Sitä vaarallisempaa me syömme, kuta kalliimpaa ruokaa me syömme. Min tyydyn kaikista yksinkertaisimpaan Jumalan viljaan, kun syön hedelmiä ja luonnollista ravintoa, kun se vain on puhdasta, tervettä ruokaa. Ja se on halvinta. Voin sanoa että meidän ruokamenomme ovat minimaalisen pienet, koska me olemme lukeneet kirjallisuutta ja huomanneet, että ravintotieteilijät ovat saaneet selville, mitkä ravintoaineet ovat terveellisimpiä. Ja ne ovat yleensä verraten halpoja ravintoaineita. No, samaten asunto, me tarvitsemme tässä vyöhykkeessä kodin. Intiassa voi askeetti mennä palmun alle ja nukkua siellä. Kyllä hän kärsii sielläkin milloin kylmää milloin kuumaa, ja se on tuhmaa se, mutta täällä me emme pärjää. Meillä pitää olla asunto – lämmin asunto pitääkin olla! Samaten meillä pitää olla vaatteet, mutta kaikki tämä on niin tosiasiallista. Ja jos me tyytyisimme tässä taasen totuudellisuuteen, saisi ottaa vielä kauneudenkin vaatimusta mukaan, se ei paljon maksaisi. Mutta kun me rupeamme pröystäilemään, pitää olla toisin puettu kuin tuo ja paremmin, pitää olla viimeinen muoti ja kaikkea tuommoista mielettömyyttä. Minulla pitää olla pankkikirja ja niin ja niin paljon pankissa rahaa, ja minulla pitää olla niin ja niin monta sataa neliötä asuntoa ja kaikkea tätä mielettömyyttä me kuulemme päivästä päivään.

Ja niin kauan kuin me olemme tässä unessa, me tuhoamme elämän onnea itseltämme ja toisiltamme. Me emme ikinä löydä elämän tosionnea. Ne muinaisajan intialaiset viisaat, jotka menivät suorastaan erakkotietä, asketismin tietä etsiessään tosionnea, ne olivat läheltä oikeassa. En tahdo ollenkaan sanoa, että meidän pitäisi ruveta askeeteiksi ja mennä erämaahan, mutta he eivät turhaan puhuneet erämaiden ihanasta, mutta itsekkäästä rauhasta. Kun he menivät erakkoelämään, he saattoivat siellä kokea tosionnea, vaikka heiltä puuttuivat kaikki ns. ulkoiset onnen edellytykset. Mutta juuri siinä tilassa ihminen ehkä pelkistetymmin voi tajuta todellista onnea. Ja kun minä tästä puhun, niin minä puhun nyt tiedon perusteella. Olen nimittäin elämässäni kokenut olosuhteita, joissa tämä kysymys koeteltiin perin pohjin. Tämä elämä ei voi pirullisempaa kärsimystä ihmiselle antaa kuin se on minulle antanut, ja jonka läpi olen mennyt. Olen kokenut kauhujen kauhut, nähnyt ympärilläni kurjuuden kurjuuden. Olen vetänyt kymmenien nälkään kuolleiden toverien silmäluomet kiinni. Tiedän, millä tavalla ihminen kuolee nälkään, ja olen ollut nälkäkuoleman partaalla. Ja kaiken tämän perusteella voin sanoa, että todellinen onni on näistä asioista melkein riippumaton – ei täysin riippumaton, niin että nälkä ei aiheuta kärsimystä, kyllä minä kärsin, jos nälkää näen, ja jokainen ihminen kärsii, enkä saarnaa mitään asketismia enkä mitään liikaa tyytyväisyyttä. Kyllä minä pidän tärkeänä, että kaikille ihmisille varataan asunto, ravinto, vaatetus, nuo, mitkä ovat fyysiselle olemassaolollemme välttämättömiä edellytyksiä varsinkin täällä pohjoisilla leveysasteilla. Me tarvitsemme ne, ja me olemme mielettömiä, ellemme järjestä niin, että kaikilla on elämän perusvälttämättömyydet. Mutta tämänkin me saamme vain sillä ehdolla, että meissä viriää totuudellisuus.

Niin kauan kuin me valhearvoja kumaramme, kun me pyrimme saamaan enemmän kuin toisella on, palvomme kerskakulttuuria: vaatetusta, asuntoa, rikkautta, pankkikirjoja, titteleitä, kaikkea tuota, silloin me vain lisäämme kurjuutta kurjuuden päälle, muutamme elämän helvetiksi, sen takia minä tähdentämällä tähdennän totuudellisuuden arvoa. Se on arvojen arvo. Rohkeutta katsoa totuutta silmästä silmään ennen kaikkea omassa itsessään. Jos näen itsessäni ahneuden pirun, minun pitää se sanoa, minä olen ahne. Jos minä tunnen kunnianhimoa, minä tahdon olla parempi kuin toinen, minä haluan, sanokaamme, loistaa puhujana – käytän varsin läheistä esimerkkiä, koska olen sitä kiusausta monesti kokenut – minun pitää nähdä se, tunnustaa se itselleni ja toisille, minä en saa nukkua siihen. Ja kaiken, koko elämän pelastaminen tällä planeetalla riippuu siitä, että ihmiset huomaavat todellakin, että he nukkuvat ja että heitä nukutetaan, että valtaosa kirjallisuudesta ja siitä kulttuurista, josta me olemme niin ylpeitä, pyrkii nukuttamaan meidät tuhoisaan uneen, joka vie meidät kärsimyksestä kärsimykseen. Ja kaikkea tätä me teemme sitten onnea tavoitellen. Onni ei löydy siltä suunnalta, se on kokonaan toisella suunnalla. Tämän minä tahtoisin lopuksi sanoa oikein vakavasti ja uskallan sanoa sen kokemuksen perusteella." (Yrjö Kallinen: Elämmekö unessa, 1971)

Järvi

"Järvi oli syvä ja sen molemmin puolin kohosivat korkeat kalliot. Vastaranta ja sen juuri lehtiin puhjennut metsä näkyi selvästi. Se oli tätä rantaa jyrkempi ja lehtevämpi ja sitä peitti tiheä puusto. Vesi oli sinä aamuna aivan tyyni ja sinivihreä. Järvi oli kaunis. Siinä lipui joutsenia, sorsia ja silloin tällöin matkustajia kuljettava laiva.

      Rantatörmällä, hyvin hoidetussa puistossa seistessäsi tunsit veden läheisyyden. Vesi ei ollut lainkaan saastunutta, sen olemus ja kauneus tuntui siirtyvän katsojaan. Veden tuoksun saattoi aistia - samoin pehmeän, hyväntuoksuisen ilman ja vihreän nurmikon. Tunsit olevasi yhtä kaiken kanssa, liikkuvasi hitaan virtauksen, heijastuksien, veden syvän rauhan mukana.

     Sinut oli vallannut ihmeellinen, syvä hellyyden tunne, joka ei kohdistunut mihinkään eikä kehenkään. Se oli sitä täyteyden tunnetta, jota voisi sanoa rakkaudeksi. Tärkeintä on saada tuntuma tuohon syvyyteen. Se edellyttää mielen hiljaisuutta sen sijaan, että pieni, typerä mieli lakkaamatta höpöttäisi ajatuksiaan. Hiljaisuus on ainoa keino, ainoa väline, joka voi tunkeutua sellaiseen, mihin turmeltunut ihmismieli ei ulotu.

     Emme tiedä mitä rakkaus on. Me tunnemme vain se oireet: nautinnon, kivun, pelon, ahdistuksen ja niin edespäin. Yritämme ratkaista oireita, ja se on pimeässä vaeltamista. Siihen hukutamme päivämme ja yömme, kunnes kuolema kohtaa ja kaikki on hetkessä ohi.

     Katselit rantatörmältä veden kauneutta. Jos hiljaisuudessa ymmärtää se, mitä sanotaan rakkaudeksi, silloin kaikki ihmisen ongelmat ja luomukset, ihmisten väliset suhteet - eli yhteiskunta - kaikki tämä löytää paikkansa.

     Rakkaudesta on puhuttu paljon. Jokainen nuori mies sanoo rakastavansa jotakuta naista, pappi jumalaansa, äiti lapsiaan, ja tietenkin myös poliitikko pelaa rakkaudella. Olemme todellakin pilanneet koko sanan ja kuormittaneet sen merkityksettömällä sisällöllä, joka vain heijastaa omaa sisäistä kapea-alaisuuttamme. Tämän itse luomamme kapean merkityksen johdattamana yritämme löytää toisenlaista rakkautta, mutta päädymme tuskaisina arkipäivän hämmennykseen ja kurjuuteen.

     Mutta siinä se oli kaikkialla: vedessä, ympärilläsi, puunlehdessä, sorsassa, joka yritti niellä liian suurta leivänpalaa ja ohitsesi ontuvassa naisessa. Se ei ollut romanttista samaistumista eikä nokkelaa, järkeilevää sanoilla leikkimistä. Se oli yhtä todellinen kuin tuo auto tai tuo laiva.

     Vain rakkaus voi antaa vastauksen kaikkiin ongelmiimme. Tai ei ehkä sittenkään vastausta, sillä silloin ei ole enää ongelmia. Meillä on kaikenlaisia ongelmia, joita yritämme ratkoa ilman rakkautta, ja niinpä ne vain moninkertaistuvat ja kasvavat. Rakkautta ei mitenkään voi lähestyä eikä siihen voi tarttua. Mutta joskus, jos seisot tienvarressa tai järvenrannassa, katselet kukkaa, puuta tai peltoaan muokkaavaa maamiestä ja olet todella hiljaa - et haaveile etkä kokoa päiväunia, et ole väsyksissä, vaan tunnet hiljaisuuden vahvan voiman - silloin se saattaa tavoittaa sinut.

     Kun se tulee, älä tartu siihen, älä talleta sitä kokemuksena. Kun se kerran koskettaa, et ole enää entisesi. Anna sen vaikuttaa; jätä ahneutesi, vihasi, yhteiskuntaan kohdistuva oikeutettu närkästyksesi. Se on tosiaan melko villi ja kesyttämätön, eikä sen kauneus ole lainkaan sellaista, mitä yleensä arvostetaan.

     Emme halua sitä, sillä meistä tuntuu, että se saattaisi olla liian vaarallinen. Olemme kesytettyjä eläimiä, kierrämme ympyrää itse rakentamassamme häkissä. Riitelemme, poliitikkomme ovat mahdottomia, gurut käyttävät hyväkseen sekä meidän omahyväisyyttämme että omaansa, he tekevät sen joko hienostuneesti tai karkeasti. Häkissä voi vallita anarkia tai järjestys, joka vuorostaan aiheuttaa epäjärjestystä. Näin on jatkunut satojen vuosien ajan: edistytään ja taannutaan, yhteiskunnan rakenteita muutetaan, köyhyydestä saatetaan päästä jossain eroon. Jos ihminen pitää kaikkea tuota olennaisimpana, hän menettää rakkauden.

     Ole joskus yksin, ja jos sinulla on onnea, se saattaa saapua luoksesi katsoessasi putoavaa lehteä tai yksinäistä puuta, joka kasvaa kaukana aukealla pellolla." (Krishnamurti: Elämän syvä haaste)

When she talks, I hear the revolutions

Nykyään onneksi käy useimmiten niin, että pettymykset enemmän potkii eteenpäin kuin lamaannuttaa. Kyllähän sitä tuli nurkassa istuttuakin se 25 vuotta. Viimeksi kun maailma ei ollut yhteistyökykyinen, myin omaisuuteni ja häivyin puoleksi vuodeksi maailmalle. Koko se aika tosin meni sitten päänselvittelyyn, enkä tiedä nautinko matkustamisesta niin paljon kuin olisi luullut. Matka oli kuitenkin tarpeellinen, vaikutukset vain tulivat esiin vasta puoli vuotta paluun jälkeen. Ihmeellinen ihmismieli.

Tai kyllä siellä palmujen alla tunsi paljon rakkautta kaikkea kohtaan. Mutta itseäänkin yllättää, kun se sama tunne tulee tiistai-iltana väsymyksen, kyyneleiden ja täyden kaaoksen keskellä. Silloin ainakin ymmärtää, että toivoa on. Että ainakin mun sydän vielä toimii, tarviiko sitä edes muuta. On äärettömän kaunista päästä irti katkeruudesta. Suru on mun mielestä ihan olennainen osa elämää, mutta katkeruus vain syö sinua itseäsi sisältä.

Nyt olisi kuitenkin sellainen tunne, että ne olosuhteet on muutettava. Ja tää tunne ei ole epätoivoinen vaan iloinen. Oon tässä viikon aikana miettinyt paljon niitä asioita, joista oon aina haaveillut mutta mitä en ole syystä tai toisesta toteuttanut. Ja lista on hassusti aika sama kuin viistoista vuotta sitten.

Haluan opetella skeittaamaan. Tehdä kantaaottavia taideprojekteja. Lähteä spontaanisti matkalle minne vaan. Tai vaikka vaan retkelle metsään. Perustaa bändin. Huutaa! Ommella vaatteita. Ottaa tatuoinnin. Joogata ja mitetiskellä. Olla stressaamatta. Nukkua tarpeeksi. Parantaa maailmaa. Olla heikoimpien puolella. Suojella ympäristöä ja eläimiä. Tehdä työtä, johon uskon ja josta nautin. Matkustaa. Rakastaa. Hymyillä. Pyöräillä kaatosateessa. Unohtua vahinkokaljalle tiistaina. Juoda pannukaupalla teetä ikkunan ääressä ja keskustella kaikesta, kaikesta. Unohtaa. Antaa anteeksi. Päästää irti. Löytää uutta. Innostua. Elää!

Erittäin tarpeellista olisi keskittyä siihen itse tekemiseen ja omaehtoiseen olemiseen. Työelämä on vienyt multa tosi monta vuotta, kun en vaan tän väsymyksen keskellä enää jaksa edes ajatella itseäni. On jäänyt se teini-iän DIY-meininki, vaatteet ommeltiin ite ja aina oli piirustuslehtiö mukana. Rahaa ei tarvittu niinkään. Oma kulttuuri. Kapitalismi haisee, veljet! Siskot! Mä haluisin liimailla tarroja, piirtää seiniin, tehdä osallistuvaa taidetta, puhua epäkohdista, vaikuttaa.

Niin ja vielä se, että tää omatoimisuuden unohtaminen tuntuu niin paljon olevan tytöille ominaista, että ärsyttää. En tunne yhtäkään tyttöä, joka tekisi musiikkia, vaikka suurin osa niistä on aina kuunnellut monipuolisesti ja paljon. Taidealalla suurin osa niistä on, mutta mä nään senkin nykyään osana systeemiä, tietynlainen taide myy, muut ei. Voidaan vaikka kuinka sanoa, että feminismi on aikansa elänyttä ja naiset on ottaneet elämänsä hallintaa. Ollaanko, eikö vielä olisi tarvetta kapinalle? Yhteisöllisyydelle? Yhdessä tekemiselle?
Nyt pitäisi vaan löytää kavereita. Mulla on ihania ystäviä, niistä vaan suuri osa on hävinnyt johonkin perhe-elämän ja lähiöiden syövereihin. Mikä on tietysti tosi jees, koska siitä ne on haaveilleet. Joskus toivon, että mulla olis ollut sama unelma, mutta kun ei vaan ole. Mulla on edelleen mun rikkinäiset pinkit tennrit jalassa ja ensi kesäksi suunnittelin liftausta vaikka Lappiin. Tuu mukaan!