Ja sinä jaksat hymyillä vaik sua on potkittu päähän

En itse asiassa ikinä ole ajatellut, että masennus ja ahdistus olisi minusta tulevaa. Vaikka se on  ajoittain vallannut jokaikisen ajatuksen ja osan elämästä, se on jotain joka on tullut. Tullut olosuhteiden mukana. Vaikka paljon siitä on perinnöllistä, mutta ehkä vain perittyjä tapoja ja ajattelumalleja. En jaksa enää edes sanoa kuinka epäreilua se on. En jaksa enää useinkaan analysoida mitään lapsuudestani, tahtoisin vain päästä siitä eroon ja mennä eteenpäin. Pois.

Telkkarissa oli dokumentti nuoresta naisesta, jolla on skitsofrenia. Tietoiskuissa mainittiin, että sairastumisen ennakko-oireina on usein masennusta, ahdistushäiriötä ja ulkoista tai sisäistä stressiä. Että voidaanko taas miettiä, että kuinka moni meistä oikeasti on sairas? Mitä on mielen sairaus?

Palaan aina ja uudelleen Anne Puuroseen, joka syömishäiriökirjassaan kirjoitti, että mitä jos tässä jatkuvassa kilpailun, hallinan, urakeskeisyyden ja jaksamisen kulttuurissa se terve reaktio olisikin "sairastua"? Usein mietin mun ystävää joka taistelee päästäkseen ahdisuslääkkeistä eroon, mutta joutuu aina palaavien oireiden takia jatkamaan. Että miksi se tuntuu edelleen ajattelevan että sen päässä on vikaa kun sitä ahdistaa metrossa, väentungoksessa, työstressissä, kaupassa. Koska se ei ole kivaa! Täyttä hulluutta!

Että miten pitkään huonoja olosuhteita tulee jaksaa? Miksei määritellä "sairaaksi" niitä, jotka vain jatkavat vaikka vihaavat? Jotka sulkevat ulkopuolelle tunteet? Miksi jatketaan samaa rataa aina vaan ja sanotaan "ei asioita voi enää muuttaa"?

Mutta toisaalta, mitä sä sitten teet jos et pysty sopeutumaan lainkaan? Valitettavasti maailma ei myöskään muutu hetkessä, eikä meillä ahdistuneilla välttämättä ole enää voimia sen muuttamiseen. Pitäisikö muuttaa metsään, irtautua kaikesta. Vai onko mitään muuta vaihtoehtoa kuin kestää vaan?

Mä en enää edes suostu ajattelemaan olevani masentunut, koska en pidä sitä mun ominaisuutena. Vaan nimenomaan aika normaalina reaktiona. Jos ensimmäinen muisto on äiti heittämässä isää pihalle lumihankeen, sitten äidin verisiäkin tappeluita isäpuol(t)en kanssa, isä koskettelemassa sopimattomasti humalassa, jatkuvaa pelkoa, humalaisia vanhempia, äidin miesseikkailujen seuraaminen, koulukiusaajat, yksinäisyyttä, pelkoa, pelkoa. Kukaan ei tullut kevätjuhliin, kukaan ei saattanut kouluun. Niin eihän se ole mikään ihme.

Ja miksi mä olen täällä taas? Miksi ne on edelleen kännissä, miksi ne edelleen tappelee? Miksi mä välitän?

Muuta olosuhteet. On täysin mahdollista olla onnellinen. Ehkä kaunein ajatus ikinä.