Joidenkin mutkien kautta mun kämppis on nyt naimisissa ja maailman katolla ja mä nukun vanhempieni sohvalla. Mun vanhemmat on alkoholisteja, viiden tunnin yöunet saa mut tärisemään ja naapurin nuoriso soittaa jotain teknoa täysillä. Äsken itkin vähän. En itke ikinä.
Viimeksi kun olin töissä, lopusta puolesta vuodesta en muista mitään. Kello soi kuudelta jossain tajunnan rajamailla, väsyttää, töissä sattuu päähän ja paleltaa enemmän kuin ydintalvella, kotiin suoraan sohvalle jossa unta ei voi välttää, yöllä taas valvotaan. Mitä elämää tää on? Tähän vielä päälle nuo juopot, kodittomuus ja se etten tunne tästä kaupungista enää ketään. Tällä hetkellä tää blogi on mun ainoa kanava ruikuttaa edes.
Ajattelen Buddhaa ja totuutta kärsimyksestä. Ajattelen kaikkia hyviä asioita mun elämässä. Ajattelen Aasiaa ja lentolippuja. Vähintään puolta vuotta kaukana. Ajattelen mun ystäviä omilla tahoillaan. Sinistä taivasta, loputtomia mahdollisuuksia, toiveita, suunnitelmia.
Mutta huomenna samoissa tärinöissä, kylmässä ja katseen kohdistamisvaikeuksissa en muista niitä.
5. lokakuuta 2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti