Mitäs tytöt?

Pahinta tässä sohvaelämässä on ehkä kuitenkin televisio. Eilen järkytin itseäni, kun Dr. Phil kertoi totuuksia nuorten seksikäyttäytymisestä. En ehkä oo sitä mieltä että 14-vuotiaiden pitäis myydä seksiä, mutta sain taas karvat pystyyn (hihi) ilmaisuista "pojat ne sitä seksiä haluaa", "tytöt menettävät viattomuutensa painostuksen alla", "tytöt antaa", "eivät ymmärrä", "huono isäsuhde", "ei meidän nuoruudessa". Niin, koska kaikki oli 50-luvulla paremmin ja televisiosta saa huonoja vaikutteita. Koska tytöt ei halua koskaan nussia.

Ja sitten joku dokumentti karvaisista naisista, jossa miehet kertoo: "lomamatkalla olen nähnyt naisia, joilla on ihokarvoja". Eikä! Ainiin siis Euroopassa. Aika eurooppalaista ja noloa tollanen.

Jos alkaa tulla korvista joku feminismi, jolle höhötetään edelleen ja taas, vois miettiä että mikä siinä naurattaa? Ai naiset haluu oikeuksia, no älkää viittikö eihän tässä mitään hätää ole. Ei kai niin. Mutta mites ne keskipalkat? Raiskaustuomiot? Ikuiset ulkonäön korjailut? Suomen huippumalli haussa -ohjelmassa niiltä pikkutytöiltä kysyttiin että "käsi ylös kuka tuntee joskus että omassa kehossa on jotain vikaa? Eikun kaikkien kuuluu tässä kohtaa nostaa käsi". Koska sussa on aina jotain vialla. Jossain edellisessä vastaavassa ohjelmassa Laila Snellman sanoi 16-vuotiaalle, että sen pitäis laihduttaa ainakin viis kiloa että luusto tulee näkyviin.

Niin ja koska näitä isoja juttuja ei voi koskaan perustella sillä miltä musta tuntuu. Kun töissä asiakas torppaa sun koko olemisen ja tekemisen huudahtamalla tavatessaan "no sieltähän se prinsessa saapuu!". Tuntemattomat perseen kommentoijat, tissien tuijottelijat, puristelijat, seuraajat, läähättäjät, paljastelijat, runkkarit, raiskarit, isän kaverit, tytöttelijät, huomauttelijat, maiskuttelevat raksaäijät. Ja sitten vaihtoehtoisesti ne jotka jättää huomioimatta, toivoo että olisit pukeutunut nätimmin, oisit naisellisempi, et pilais itteäs tatuoinneilla, pysyisit naisten töissä, ajaisit ne karvat, hymyilisit enemmän.

Uni on taivas, harva sitä tajuaa

Joidenkin mutkien kautta mun kämppis on nyt naimisissa ja maailman katolla ja mä nukun vanhempieni sohvalla. Mun vanhemmat on alkoholisteja, viiden tunnin yöunet saa mut tärisemään ja naapurin nuoriso soittaa jotain teknoa täysillä. Äsken itkin vähän. En itke ikinä.

Viimeksi kun olin töissä, lopusta puolesta vuodesta en muista mitään. Kello soi kuudelta jossain tajunnan rajamailla, väsyttää, töissä sattuu päähän ja paleltaa enemmän kuin ydintalvella, kotiin  suoraan sohvalle jossa unta ei voi välttää, yöllä taas valvotaan. Mitä elämää tää on? Tähän vielä päälle nuo juopot, kodittomuus ja se etten tunne tästä kaupungista enää ketään. Tällä hetkellä tää blogi on mun ainoa kanava ruikuttaa edes.

Ajattelen Buddhaa ja totuutta kärsimyksestä. Ajattelen kaikkia hyviä asioita mun elämässä. Ajattelen Aasiaa ja lentolippuja. Vähintään puolta vuotta kaukana. Ajattelen mun ystäviä omilla tahoillaan. Sinistä taivasta, loputtomia mahdollisuuksia, toiveita, suunnitelmia.

Mutta huomenna samoissa tärinöissä, kylmässä ja katseen kohdistamisvaikeuksissa en muista niitä.