Kaikki mikä syntyy on tuhoutumisen arvoista

Hallinta. Sitä mä mietin. Oon kirjoittanut nyt neljä kertaa tähän pitkästi, että mitä helvettiä elämässä muka pitää tehdä? Pitää mennä arkiaamuna kahdeksaan töihin syödä salaattia lenkkeillä saavuttaa
ostaa siivota omistaa lisääntyä pariutua pysyä ohjaksissa antaa anteeksi vanheta arvokkaasti kuolla.

En tahdo mitenkään asettaa mitään elämäntapoja toisten edelle enkä varsinkaan mollata terveellisyyttä, terveellisyys kunniaan aamen. Mutta en pidä siitä kun jotain kaadetaan kurkusta alas jatkuvasti. Että oletuksena on se yksi tie ja miettiikö kukaan oikeasti poikkeavansa siltä? Viime viikolla hyvä ystäväni kauhisteli elämänsä epäsäännöllisyyttä ja huokaisi helpottuneena, että ainakin yksi asia on jo hoidossa - kihlautuminen. Vielä siis on toivoa.

Mulla ei taida olla mitään toivoa. En tietenkään tahdo viettää koko elämääni yksin. Tahtoisin rakastaa, olla rakastettu, ehkä jopa saada niitä lapsia. Mutta jos niin ei käy, en tahdo ajatella olevani täysin epäonnistunut elämässäni. Että sitten ei ole mitään. Ei mitään!

Vieläkö nykyään tässä on ne kaksi vaihtoehtoa? Vetäytyä ydinperheen kanssa omaan valtakuntaan tai sitten olla se ulkopuolinen yksinäinen vähän outo miksei sillä ole ketään mikä sillä on vikana?

Tahtoisin vaan kovaan ääneen kyseenalaistaa, että eikö vaikka joku hullu päihderiippuvainen avohoitotyyppi elä yhtä vitun kovaa kuin sinäkin? Se saattaa joskus jopa nauttia jostain enemmän kuin sinä koskaan, mitäs siihen sanot?

Ehkä joku ei tahdo päätyä omistusasuntoon, ehkä sille se eläkkeen odottaminen on vain hallintaa ja orjuutusta. Mitä jos se valitsee olla sen ulkopuolella? Miten sellaista voi halveksua? Miten voi kuvitella olevansa parempi kuin kukaan muu?

Niin sitä vaan nyrpistellään nenää, pari viikkoa sitten olin ratikassa jonne nousi sellainen paitaressu kadunmies horjahdellen. Ei se muuta kuin istunut alas ja lausui pariin kertaan että "mikä tätä maailmaa vaivaa, kysyn vaan". Mielestäni erittäin perusteltu kysymys, mutta eihän se ratikka mihinkään lähtenyt ennen kuin mies oli heitetty ulos. Anteeksi häiriötekijästä jatkamme matkaa. Hallinta. Koska sun kuuluu istua hiljaa ja käyttäytyä niinkuin kunnon ihmiset.

Ja uskokaa pois tämä teoria on mullekin vastenmielinen. En mä halua ajatella, että mun juoppo äitini olisi voinut haluta tota elämää. Haluta olla sen aineen vaikutuksessa aina, joku muu. Mutta miten me myöskään voidaan tuomita toisen ihmisen tunne? Sanoa että sen pitää parantua, koska kaikkien pitää tuntea itsensä hyväksi? Miksi? Ensinnäkin, kysy keneltä tahansa mieli"sairaalta", ei siihen välttämättä ole mitään syytä. Ja toiseksi, ne olosuhteet. Ja sitten vielä se, että miksi paska olo pitää torjua?

Mäkin kyllä toivon niin paljon niin usein että olisin joku muu. Niin paljon oon itseäni vihannut. Kovassa kurissa saa joskus itseään pitää, ettei putoaisi. Mutta en mä teidänkään maailmaanne tahdo.