Dukkha

Edelliseen liittyen, buddhalaisuuden neljästä totuudesta:


      "Ensimmäisessä jalossa totuudessa tunnistetaan ongelma. "Dukkha, epätyydyttävyys, on olemassa". Jahtaamme kokemuksia, koska emme ole koskaan tyytyväisiä. Etsimme jatkuvasti tyydytystä sellaisesta, mikä on olennaisesti epätyydyttävää. Juoksemme pyörässämme oravan lailla pääsemättä mihinkään. Edistyminen vaihtuu takaiskuksi ja onnellisuus suruksi. Meistä tuntuu aina, että täydellinen, lopullinen tyydytys on aivan nurkan takana. "Jos vain pystyn siihen tai saan tuon, sitten kaikki on hyvin ja elän onnellisena elämäni loppuun saakka." Todellisuudessa niin ei koskaan käy. Pyörä jatkaa pyörimistään.
     Toisessa jalossa totuudessa todetaan, että dukkhan syy on ahneus. Emme ole koskaan tyytyväisiä, koska olemme pohjimmiltamme ahneita. Riippumatta siitä, mitä saamme, kuinka paljon tai kuinka hyvää, haluamme aina vielä lisää, tai haluamme jotakin muuta, tai emme enää haluakaan sitä, mitä olemme saaneet.
     Ahneus ja sen vastine, viha, määrittävät persoonallisuutemme. "Minä olen ihminen, joka ajaa tällaista auto, käy tällaisessa kaupassa, asuu tällaisella paikkakunnalla ja pitää tällaisia vaatteita..." Tällä tavoin me luomme oman hauraan identiteettimme. Rakennelmasta tulee kuitenkin hutera. Asiat muuttuvat. Elämä virtaa eteenpäin ja me olemme vankina säälimättömässä prosessissa, jossa joudumme jatkuvasti rakentamaan minäkuvamme uudelleen. "Minä pidän tästä, minä tahdon tuon; minä en pidä tästä, minä en tahdo tuota..." yhä uudelleen, loputtomiin. Tällainen on valastumattoman ihmisen ahdinko: loputonta epätyydyttävyyttä, jota ahneus ajaa eteenpäin.
     Kolmannessa jalossa totuudessa todetaan, että ahneuden hävitessä epätyydyttävyyskin katoaa. Sen Buddha ymmärsi valaistumisensa yönä. Nähtyään niin selvästi, että koko olemassaoloa, syntymisen ja kuolemisen loputonta kiertokulkua, ajaa pohjaton ahneus, hän ei pystynyt enää elämään teeskennellen että ahneus saisi lopullisen tyydytyksen. Ahneuden kahleet raukesivat ja niiden mukana kaikki, mikä häntä rajoitti ja kuristi. Hän oli vapaa.
     Neljännessä jalossa totuudessa todetaan, että ahneuden lakkaamiseen johtaa tie: jalo kahdeksanosainen tie.

     --- olosuhteiden muuttuvasta virrasta me rakennamme itsellemme kiinteyden ja erillisyyden harhakuvitelman. Erottelemme maailman subjekteiksi ja objekteiksi. Tässä olen "minä", tietynlainen, muuttumaton ego-identiteetti ja tuolla ovet "muut", jotka eivät ole minua, kaikki muu maailmassa. Sitten jaamme maailman sellaisiin asioihin, mistä pidämme, jotka haluaisimme omaksua ego-identiteettiimme, koska ne antavat meille turvallisuuden tunteen, ja sellaisiin asioihin, joista emme pidä, jotka haluamme kaikin keinoin pitää erossa ego-identiteetistämme, koska ne saavat meidät tuntemaan olomme epävarmaksi. Tämä perusjaottelu subjektiin ja objektiin on kaiken kärsimyksemme alku ja juuri. 
     Koska tarraudumme virtaavaan maailmaan ja etsimme varmuutta sellaisista asioista, jotka ovat itsessään epävarmoja, petymme jatkuvasti. Etsimäämme perimmäistä varmuutta ei löydy maailmasta, joka perustuu neuroottiselle tarrautumiselle. Todellinen varmuus on sitä, että opitaan elämään takertumatta mihinkään. Sellainen tila ei ole steriilisti muusta elämästä irrallaan. Se on tila, jossa koemme syvällisen yhteyden kaikkeen elävään, tila, jossa emme pyri sulkemaan pois joitakin asioista ja ihmisiä ja tarttumaan epätoivoisesti toisiin. Annamme asioiden, ihmisten, itsemme vain olla sellaisia kuin ne todella ovat, emme yritä tehdä niistä sellaisia kuin haluaisimme niiden olevan. Jos pystymme siihen, kykenemme reagoimaan kaikkiin eläviin olentoihin ystävällisesti, lämpimästi ja myötätuntoisesti." (Kulananda: Buddhalaisuuden periaatteet)