Mutta toi Karoliina Kesti kummittelee mun mielessä, nään sen kuvan koko ajan. Jokin siinä kylmää niskassa, harvemmin jaksan muutoin edes lukea uutisia kun jotain kauheaa siellä kuitenkin on aina. Mutta missä se on ja miksi niitä tyttöjä katoaa ja kuolee aina? Kyllikki Saari metsätiellä pyöräilemässä kotiin hartaustilaisuudesta. Raisa Räisänen poistumassa baarista Tampereen pääkadulle. Merja Vaara. Hausjärven hiekkakuoppasurmat. Eveliina Lappalainen. Hilkka Saarinen. Piia Ristikankari. Milla Heikkilä. Johanna Hautamäki. Inga Mylläri.
Joskus näin videoteoksen, jossa oli käsitelty sitä kuinka kaupunkialueella (tai miksei missä vaan) naiset joutuu aina kävelemään kilometrin pidempään. Koska pitää valita se turvallinen reitti. Mietin, että oonko sitten vaan todella onnekas kun oon kekkulissa könynnyt kaikenmaailman sivutiet metsiköt puistot ja baarien edustat. Joskus ehkä 1999 nukuttiin Kaisaniemen puistossa ja Turussa mun vakioreitti baarista oli aina sitä kävelytietä vapaapalokunnan ohi missä yksi tyttö raiskattiin, näkyvällä paikalla. En kyllä edelleenkään pelkää. Ehkä vaan jääräpäisyyttäni.
"Eihän se mikään kiltti tyttö ollutkaan, meni kolmen pojan kanssa juomaan". Koska kiltit tytöt käy seurakunnassa eikä juopottele? Kunnon tytöillä on aina tyttökaveri mukana? Kiltit tytöt pääsee taivaaseen, tuhmat minne vaan? Tuhmat tytöt joutuu vaikeuksiin. Tuhma tuhma tuhma.
Ja vaikka omasta kohelluksestani huolimatta inhoan alkoholia, on hassua kuinka paljon sitä kauhistellaan jos 15-v. (ja vielä tyttö!) juo ensin torstaina ja sitten lauantaina taas. Ehkä koska humalassa on joskus tosi kivaa, voi vähän kaatuilla kavereitten kanssa ja maailma pyörii. Voi olla joskus joku muu kuin se hiljainen ja kiltti tyttö. Ehkä vähän rohkaisua, siten voi tanssia, puhua mistä vaan ja pussata sitä poikaa. Ai pitäis osata pitää hauskaa selvinpäin? Miks pitäis ja mitä sitten jos ei vaan osaa?
Suuri osa mun parhaista ystävyysmuistoista on humalanhuuruisia - kun maattiin syksyisellä asfaltilla nauramassa, istuttiin joka viikonloppu samassa baarissa samassa porukassa, tanssittiin koko ilta, juoruttiin pojista, ratkottiin maailman ongelmia, otettiin vielä ne yhdet hömpsyt, tiistaikaljat, viiniä puistossa, kiljua festareilla. En koskaan ajatellut, että me voitais olla jotenkin tuhmia. Me, jotka ei koskaan juotu vitutukseen eikä tapeltu kännissä vaan pikemminkin rakastettiin koko maailmaa. Viisitoista vuotta sitten lupasin itselleni että jos juon pahaan oloon, lopetan ikuisiksi ajoiksi.
Mutta että mitä sitten jos ihmiset ihan vaan valitsevat sen pimeämmän tien? Että kaikki ei pyri siihen samaan valkoiseen aidattuun pihaan ja oletettuun onneen? Jos tietää ettei se ole mahdollista? Jos se toinen suunta vaan käsittämättömästi vetää puoleensa ja vie mukanaan? "Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi, ne repivät naruilta pyykit ja syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista. Lopulta viimeinenkin höyhen leijailee maahan. Kuulee kuinka iso akseli naksahtaa ja sitten kaikki jatkuu niin kuin aina ennenkin." (Anja Kauranen: Lemmikkikaupan tytöt)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti