Ja sinä jaksat hymyillä vaik sua on potkittu päähän

En itse asiassa ikinä ole ajatellut, että masennus ja ahdistus olisi minusta tulevaa. Vaikka se on  ajoittain vallannut jokaikisen ajatuksen ja osan elämästä, se on jotain joka on tullut. Tullut olosuhteiden mukana. Vaikka paljon siitä on perinnöllistä, mutta ehkä vain perittyjä tapoja ja ajattelumalleja. En jaksa enää edes sanoa kuinka epäreilua se on. En jaksa enää useinkaan analysoida mitään lapsuudestani, tahtoisin vain päästä siitä eroon ja mennä eteenpäin. Pois.

Telkkarissa oli dokumentti nuoresta naisesta, jolla on skitsofrenia. Tietoiskuissa mainittiin, että sairastumisen ennakko-oireina on usein masennusta, ahdistushäiriötä ja ulkoista tai sisäistä stressiä. Että voidaanko taas miettiä, että kuinka moni meistä oikeasti on sairas? Mitä on mielen sairaus?

Palaan aina ja uudelleen Anne Puuroseen, joka syömishäiriökirjassaan kirjoitti, että mitä jos tässä jatkuvassa kilpailun, hallinan, urakeskeisyyden ja jaksamisen kulttuurissa se terve reaktio olisikin "sairastua"? Usein mietin mun ystävää joka taistelee päästäkseen ahdisuslääkkeistä eroon, mutta joutuu aina palaavien oireiden takia jatkamaan. Että miksi se tuntuu edelleen ajattelevan että sen päässä on vikaa kun sitä ahdistaa metrossa, väentungoksessa, työstressissä, kaupassa. Koska se ei ole kivaa! Täyttä hulluutta!

Että miten pitkään huonoja olosuhteita tulee jaksaa? Miksei määritellä "sairaaksi" niitä, jotka vain jatkavat vaikka vihaavat? Jotka sulkevat ulkopuolelle tunteet? Miksi jatketaan samaa rataa aina vaan ja sanotaan "ei asioita voi enää muuttaa"?

Mutta toisaalta, mitä sä sitten teet jos et pysty sopeutumaan lainkaan? Valitettavasti maailma ei myöskään muutu hetkessä, eikä meillä ahdistuneilla välttämättä ole enää voimia sen muuttamiseen. Pitäisikö muuttaa metsään, irtautua kaikesta. Vai onko mitään muuta vaihtoehtoa kuin kestää vaan?

Mä en enää edes suostu ajattelemaan olevani masentunut, koska en pidä sitä mun ominaisuutena. Vaan nimenomaan aika normaalina reaktiona. Jos ensimmäinen muisto on äiti heittämässä isää pihalle lumihankeen, sitten äidin verisiäkin tappeluita isäpuol(t)en kanssa, isä koskettelemassa sopimattomasti humalassa, jatkuvaa pelkoa, humalaisia vanhempia, äidin miesseikkailujen seuraaminen, koulukiusaajat, yksinäisyyttä, pelkoa, pelkoa. Kukaan ei tullut kevätjuhliin, kukaan ei saattanut kouluun. Niin eihän se ole mikään ihme.

Ja miksi mä olen täällä taas? Miksi ne on edelleen kännissä, miksi ne edelleen tappelee? Miksi mä välitän?

Muuta olosuhteet. On täysin mahdollista olla onnellinen. Ehkä kaunein ajatus ikinä.

Mitäs tytöt?

Pahinta tässä sohvaelämässä on ehkä kuitenkin televisio. Eilen järkytin itseäni, kun Dr. Phil kertoi totuuksia nuorten seksikäyttäytymisestä. En ehkä oo sitä mieltä että 14-vuotiaiden pitäis myydä seksiä, mutta sain taas karvat pystyyn (hihi) ilmaisuista "pojat ne sitä seksiä haluaa", "tytöt menettävät viattomuutensa painostuksen alla", "tytöt antaa", "eivät ymmärrä", "huono isäsuhde", "ei meidän nuoruudessa". Niin, koska kaikki oli 50-luvulla paremmin ja televisiosta saa huonoja vaikutteita. Koska tytöt ei halua koskaan nussia.

Ja sitten joku dokumentti karvaisista naisista, jossa miehet kertoo: "lomamatkalla olen nähnyt naisia, joilla on ihokarvoja". Eikä! Ainiin siis Euroopassa. Aika eurooppalaista ja noloa tollanen.

Jos alkaa tulla korvista joku feminismi, jolle höhötetään edelleen ja taas, vois miettiä että mikä siinä naurattaa? Ai naiset haluu oikeuksia, no älkää viittikö eihän tässä mitään hätää ole. Ei kai niin. Mutta mites ne keskipalkat? Raiskaustuomiot? Ikuiset ulkonäön korjailut? Suomen huippumalli haussa -ohjelmassa niiltä pikkutytöiltä kysyttiin että "käsi ylös kuka tuntee joskus että omassa kehossa on jotain vikaa? Eikun kaikkien kuuluu tässä kohtaa nostaa käsi". Koska sussa on aina jotain vialla. Jossain edellisessä vastaavassa ohjelmassa Laila Snellman sanoi 16-vuotiaalle, että sen pitäis laihduttaa ainakin viis kiloa että luusto tulee näkyviin.

Niin ja koska näitä isoja juttuja ei voi koskaan perustella sillä miltä musta tuntuu. Kun töissä asiakas torppaa sun koko olemisen ja tekemisen huudahtamalla tavatessaan "no sieltähän se prinsessa saapuu!". Tuntemattomat perseen kommentoijat, tissien tuijottelijat, puristelijat, seuraajat, läähättäjät, paljastelijat, runkkarit, raiskarit, isän kaverit, tytöttelijät, huomauttelijat, maiskuttelevat raksaäijät. Ja sitten vaihtoehtoisesti ne jotka jättää huomioimatta, toivoo että olisit pukeutunut nätimmin, oisit naisellisempi, et pilais itteäs tatuoinneilla, pysyisit naisten töissä, ajaisit ne karvat, hymyilisit enemmän.

Uni on taivas, harva sitä tajuaa

Joidenkin mutkien kautta mun kämppis on nyt naimisissa ja maailman katolla ja mä nukun vanhempieni sohvalla. Mun vanhemmat on alkoholisteja, viiden tunnin yöunet saa mut tärisemään ja naapurin nuoriso soittaa jotain teknoa täysillä. Äsken itkin vähän. En itke ikinä.

Viimeksi kun olin töissä, lopusta puolesta vuodesta en muista mitään. Kello soi kuudelta jossain tajunnan rajamailla, väsyttää, töissä sattuu päähän ja paleltaa enemmän kuin ydintalvella, kotiin  suoraan sohvalle jossa unta ei voi välttää, yöllä taas valvotaan. Mitä elämää tää on? Tähän vielä päälle nuo juopot, kodittomuus ja se etten tunne tästä kaupungista enää ketään. Tällä hetkellä tää blogi on mun ainoa kanava ruikuttaa edes.

Ajattelen Buddhaa ja totuutta kärsimyksestä. Ajattelen kaikkia hyviä asioita mun elämässä. Ajattelen Aasiaa ja lentolippuja. Vähintään puolta vuotta kaukana. Ajattelen mun ystäviä omilla tahoillaan. Sinistä taivasta, loputtomia mahdollisuuksia, toiveita, suunnitelmia.

Mutta huomenna samoissa tärinöissä, kylmässä ja katseen kohdistamisvaikeuksissa en muista niitä.

Dukkha

Edelliseen liittyen, buddhalaisuuden neljästä totuudesta:


      "Ensimmäisessä jalossa totuudessa tunnistetaan ongelma. "Dukkha, epätyydyttävyys, on olemassa". Jahtaamme kokemuksia, koska emme ole koskaan tyytyväisiä. Etsimme jatkuvasti tyydytystä sellaisesta, mikä on olennaisesti epätyydyttävää. Juoksemme pyörässämme oravan lailla pääsemättä mihinkään. Edistyminen vaihtuu takaiskuksi ja onnellisuus suruksi. Meistä tuntuu aina, että täydellinen, lopullinen tyydytys on aivan nurkan takana. "Jos vain pystyn siihen tai saan tuon, sitten kaikki on hyvin ja elän onnellisena elämäni loppuun saakka." Todellisuudessa niin ei koskaan käy. Pyörä jatkaa pyörimistään.
     Toisessa jalossa totuudessa todetaan, että dukkhan syy on ahneus. Emme ole koskaan tyytyväisiä, koska olemme pohjimmiltamme ahneita. Riippumatta siitä, mitä saamme, kuinka paljon tai kuinka hyvää, haluamme aina vielä lisää, tai haluamme jotakin muuta, tai emme enää haluakaan sitä, mitä olemme saaneet.
     Ahneus ja sen vastine, viha, määrittävät persoonallisuutemme. "Minä olen ihminen, joka ajaa tällaista auto, käy tällaisessa kaupassa, asuu tällaisella paikkakunnalla ja pitää tällaisia vaatteita..." Tällä tavoin me luomme oman hauraan identiteettimme. Rakennelmasta tulee kuitenkin hutera. Asiat muuttuvat. Elämä virtaa eteenpäin ja me olemme vankina säälimättömässä prosessissa, jossa joudumme jatkuvasti rakentamaan minäkuvamme uudelleen. "Minä pidän tästä, minä tahdon tuon; minä en pidä tästä, minä en tahdo tuota..." yhä uudelleen, loputtomiin. Tällainen on valastumattoman ihmisen ahdinko: loputonta epätyydyttävyyttä, jota ahneus ajaa eteenpäin.
     Kolmannessa jalossa totuudessa todetaan, että ahneuden hävitessä epätyydyttävyyskin katoaa. Sen Buddha ymmärsi valaistumisensa yönä. Nähtyään niin selvästi, että koko olemassaoloa, syntymisen ja kuolemisen loputonta kiertokulkua, ajaa pohjaton ahneus, hän ei pystynyt enää elämään teeskennellen että ahneus saisi lopullisen tyydytyksen. Ahneuden kahleet raukesivat ja niiden mukana kaikki, mikä häntä rajoitti ja kuristi. Hän oli vapaa.
     Neljännessä jalossa totuudessa todetaan, että ahneuden lakkaamiseen johtaa tie: jalo kahdeksanosainen tie.

     --- olosuhteiden muuttuvasta virrasta me rakennamme itsellemme kiinteyden ja erillisyyden harhakuvitelman. Erottelemme maailman subjekteiksi ja objekteiksi. Tässä olen "minä", tietynlainen, muuttumaton ego-identiteetti ja tuolla ovet "muut", jotka eivät ole minua, kaikki muu maailmassa. Sitten jaamme maailman sellaisiin asioihin, mistä pidämme, jotka haluaisimme omaksua ego-identiteettiimme, koska ne antavat meille turvallisuuden tunteen, ja sellaisiin asioihin, joista emme pidä, jotka haluamme kaikin keinoin pitää erossa ego-identiteetistämme, koska ne saavat meidät tuntemaan olomme epävarmaksi. Tämä perusjaottelu subjektiin ja objektiin on kaiken kärsimyksemme alku ja juuri. 
     Koska tarraudumme virtaavaan maailmaan ja etsimme varmuutta sellaisista asioista, jotka ovat itsessään epävarmoja, petymme jatkuvasti. Etsimäämme perimmäistä varmuutta ei löydy maailmasta, joka perustuu neuroottiselle tarrautumiselle. Todellinen varmuus on sitä, että opitaan elämään takertumatta mihinkään. Sellainen tila ei ole steriilisti muusta elämästä irrallaan. Se on tila, jossa koemme syvällisen yhteyden kaikkeen elävään, tila, jossa emme pyri sulkemaan pois joitakin asioista ja ihmisiä ja tarttumaan epätoivoisesti toisiin. Annamme asioiden, ihmisten, itsemme vain olla sellaisia kuin ne todella ovat, emme yritä tehdä niistä sellaisia kuin haluaisimme niiden olevan. Jos pystymme siihen, kykenemme reagoimaan kaikkiin eläviin olentoihin ystävällisesti, lämpimästi ja myötätuntoisesti." (Kulananda: Buddhalaisuuden periaatteet)

Kaikki mikä syntyy on tuhoutumisen arvoista

Hallinta. Sitä mä mietin. Oon kirjoittanut nyt neljä kertaa tähän pitkästi, että mitä helvettiä elämässä muka pitää tehdä? Pitää mennä arkiaamuna kahdeksaan töihin syödä salaattia lenkkeillä saavuttaa
ostaa siivota omistaa lisääntyä pariutua pysyä ohjaksissa antaa anteeksi vanheta arvokkaasti kuolla.

En tahdo mitenkään asettaa mitään elämäntapoja toisten edelle enkä varsinkaan mollata terveellisyyttä, terveellisyys kunniaan aamen. Mutta en pidä siitä kun jotain kaadetaan kurkusta alas jatkuvasti. Että oletuksena on se yksi tie ja miettiikö kukaan oikeasti poikkeavansa siltä? Viime viikolla hyvä ystäväni kauhisteli elämänsä epäsäännöllisyyttä ja huokaisi helpottuneena, että ainakin yksi asia on jo hoidossa - kihlautuminen. Vielä siis on toivoa.

Mulla ei taida olla mitään toivoa. En tietenkään tahdo viettää koko elämääni yksin. Tahtoisin rakastaa, olla rakastettu, ehkä jopa saada niitä lapsia. Mutta jos niin ei käy, en tahdo ajatella olevani täysin epäonnistunut elämässäni. Että sitten ei ole mitään. Ei mitään!

Vieläkö nykyään tässä on ne kaksi vaihtoehtoa? Vetäytyä ydinperheen kanssa omaan valtakuntaan tai sitten olla se ulkopuolinen yksinäinen vähän outo miksei sillä ole ketään mikä sillä on vikana?

Tahtoisin vaan kovaan ääneen kyseenalaistaa, että eikö vaikka joku hullu päihderiippuvainen avohoitotyyppi elä yhtä vitun kovaa kuin sinäkin? Se saattaa joskus jopa nauttia jostain enemmän kuin sinä koskaan, mitäs siihen sanot?

Ehkä joku ei tahdo päätyä omistusasuntoon, ehkä sille se eläkkeen odottaminen on vain hallintaa ja orjuutusta. Mitä jos se valitsee olla sen ulkopuolella? Miten sellaista voi halveksua? Miten voi kuvitella olevansa parempi kuin kukaan muu?

Niin sitä vaan nyrpistellään nenää, pari viikkoa sitten olin ratikassa jonne nousi sellainen paitaressu kadunmies horjahdellen. Ei se muuta kuin istunut alas ja lausui pariin kertaan että "mikä tätä maailmaa vaivaa, kysyn vaan". Mielestäni erittäin perusteltu kysymys, mutta eihän se ratikka mihinkään lähtenyt ennen kuin mies oli heitetty ulos. Anteeksi häiriötekijästä jatkamme matkaa. Hallinta. Koska sun kuuluu istua hiljaa ja käyttäytyä niinkuin kunnon ihmiset.

Ja uskokaa pois tämä teoria on mullekin vastenmielinen. En mä halua ajatella, että mun juoppo äitini olisi voinut haluta tota elämää. Haluta olla sen aineen vaikutuksessa aina, joku muu. Mutta miten me myöskään voidaan tuomita toisen ihmisen tunne? Sanoa että sen pitää parantua, koska kaikkien pitää tuntea itsensä hyväksi? Miksi? Ensinnäkin, kysy keneltä tahansa mieli"sairaalta", ei siihen välttämättä ole mitään syytä. Ja toiseksi, ne olosuhteet. Ja sitten vielä se, että miksi paska olo pitää torjua?

Mäkin kyllä toivon niin paljon niin usein että olisin joku muu. Niin paljon oon itseäni vihannut. Kovassa kurissa saa joskus itseään pitää, ettei putoaisi. Mutta en mä teidänkään maailmaanne tahdo.

Unohda tunteet talleta sielus roskapankkiin

Menin vahingossa humalaan toissapäivänä ja jossain Kallion räkälässä joku nuori mies osallistui meidän perintökeskusteluun kertomalla perineensä juuri jonkun firman, jonka se oli kekkulissa suostunut ottaa hoitaakseen ja oli siten neljättä päivää baarissa. Ja tänään muistelin sitä kun joku joulu perinteisellä hautausmaakierroksella äiti oli niin kännissä että se kaatui yhteen ojaan, eksyi syyttäen siitä myöhemmin kovaäänisesti meitä ja lopulta kotona se kyllästyi isäpuolen valitukseen ja heitti kinkun pihalle hankeen. Itkin, isoveli lähti ja sitten kokosin itseni koska vietän aina aattoillan isän ja mummon luona. Niillehän en oo ikinä kertonut mitään mistään niinkuin en kenellekään. Unohda tunteet, unohda tunteet.

Että siis kyllähän mun elämässä oikeastaan ei ole akuuttia huolestumisen aihetta, kun vähän ajattelee. Että ehkä pitäisi aktiivisesti ajatella itsestään positiivisia ajatuksia ja arvostaa sitä että tähänkin pisteeseen edes on päästy. Se mun ystävä jota kedehdin, toimii myös ehkä suurimpana innostajana. Vaikka mun elämästä ei tulisi ikinä samanlaista eikä musta yhtä luottavaista, niin ainakin mä voin tehdä jotain muuta kuin vaipua epätoivoon. Ehkä tällä hetkellä suurin ongelma on se, että oon aika eristynyt normaalien ihmisten vaikutuspiiristä.

Olin viime talven poissa Suomesta ja vasta sieltä palattuani tajusin kuinka huonosti mun vanhemmilla menee. Kuinka omassa maailmassaan ne on ja kuinka negatiivinen se maailmankuva onkaan. Kuinka paljon ne pelkää, kuinka paljon se onkaan myöhäistä muuttaa suuntaa jos ne nyt sitä haluaakaan. No onhan nekin puoliksi kunniallisia, käy töissä hoitaa lemmikkiä rakentaa viljelee siivoaa kokkaa. Kaikkea kuitenkin määräilee alkoholi, kuinka monta tuntia päivässä on aikaa hoitaa kaikki asiat kun koko päivää ei voi olla juomatta. Ja mitä kaikkea ei voi tehdä, kun niin moni juttu vaatisi sen ulkomaailman kohtaamisen.

Ja tajusin vasta äskettäin, kuinka paljon mun on aina niiden luota lähtiessä pitänyt tsempata itseäni sinne maailmaan. Koota itseni ja mukautua johonkin muuhun kuin niitten arkeen. Kuinka paljon ennen piilottelin sitä, kuinka paljon ne on vaikuttaneet muhun. Kaikki! Kaikki mitä ennen tiesin oli peräisin masentuneilta juopoilta! Rakenna siinä sitten elämää. Ehkä parasta mitä mulle sitten tapahtui oli tavata mun opiskelukaverit aikanaan. Ne oli niin erilaisia, sitä ennen suurin osa mun ystävistä oli lääkityksellä tai baarissahan me istuttiin. Istuttiin toki opiskeluporukankin kanssa ja ahkerasti, mutta jotain niissä on erilaista. Se pohjasävel mistä huomaa että niille on itsestäänselvää että elämässä käy hyvin. Että aikuisuus on avioliitto lapset ura, kulttuuria koti-iltoja urheilua ja niin edelleen.

Mä en tiedä mitä aikuisuus on.

Elämä ikkunan takana

Päivät ja viikot ja kuukaudetkin menettää merkityksen, kun kaikki menee samaa rataa. Aamulla herätyskello ei herätä, vaikka vannot aina iltaisin seuraavan aamun olevan aikainen ja päivän täynnä... jotain. Silti tänäänkin heräsin puolenpäivän aikaan tekstiviestiin. Heräämisen jälkeen rutiininomaiset suihku kahvi aamupala netti. Siihen sitten jumitut tunniksi helposti. Päivällä käyt ehkä jossain, kestosuosikkeina lähialepa ja kirjasto. Tossa joku päivä pudotin kaupassa puol hyllyä soijaisolaattijauhetta, kun hämmennyin ihmisten keskellä ja ryntäilin liian kovaa vauhtia. Oppiiko sitä koskaan ottamaan sitä kuuluisaa omaa tilaansa.

Oon suunnattoman kateellinen -okei, miljoonasta asiasta- eräälle ystävälleni vaan sen tavasta olla. Niin kotonaan missä tahansa, niin valoisana ettei sille varmaan mikään ole mahdotonta. Kaikilla on ongelmansa, kaikilla on ongelmansa, mutta joillain se kokonaisuus on ihan vitun paljon helpompaa. Pelkään, ettei kukaan tuu koskaan pitämään musta mun itseni takia - en siksi, että mussa olisi mitään vikaa, vaan siksi ettei ne tuu ikinä näkemään mua. Siksihän menin taidekouluunkin, että voisin "ilmaista itseäni" haha, niiinpä niin hellurei.

Viime aikoina oon haaveillut kirjoittavani kirjan. Seikkailukirjan. On aika runotyttömäistä tietysti kirjoittaa omista haaveistaan. Mutta milloin on lausuttu ilmoille se sääntö, että taide ei saa perustua omaan elämään, tuntuu että sellaista halveksutaan erityisesti naisten kohdalla. Että pitää luoda jotain muuta, pitää ottaa ulkopuolinen näkökulma tuotoksiinsa. Miksi? Mitä sitä muusta muka tietää? Tai ehkä se toimii joillain, kaikista paskimpia esimerkkejä tulee kuitenkin mieleen, muutama valokuvaaja jotka on kuvanneet asunnottomia tai syömishäiriöisiä enkä oikein tajua miksi ne on siihen ryhtyneet.

Ja miksi musiikissa on niin paljon hyväksytympää laulaa itsestään? Eihän sitä usein edes tiedä kenestä puhutaan? Ainiin ja olihan myös niin, että musiikki on korkeakulttuuria ainoastaan sinfoniassa. Ah positiivisia esimerkkejä omaelämänkerrallisuudesta ei tarvii keksiä, kun on Kerouacin elämänkerta luennassa. Ihan sama vaikka se olisi ollut kuinka paska vaimoilleen ja vetänyt kilokaupalla huumeita. Ihan sama, sydän syrjällään sitä aina silti sen tarinoinnin keskellä on. Matkalla.

Nykyään tulee pitkästä aikaan mieleen peräänkuuluttaa rehellisyyttä, vähän kaikessa. Silti itseltään pitää päivittäin kysellä mihin suuntaan mennään - päivätöihin masennukseen baariin yliopistoon perheidylliin terveellisyyteen vai katuojaan. Keskiteitähän ei ole.

On kyyti ollut suhteellisen epätasaista ja siihen voisin kommentoida ihan sama ihan sama

Mun vanhalla kotikadulla on kaksi ikivanhaa sähkökaappia. Ne on olleet yli kaksikymmentä vuotta vinossa ja sen toisen kansi on muhkuralla niin että sadevesi kertyy siihen.  Niitä vastapäätä risteyksessä oli ennen se kioski, josta myytiin alaikäisillekin tupakkaa. Minä ostin niitä irtokarkkeja tai jäätelöä kesällä. Ja Snöreneitä. Karkkia joko viiden tai kymmenen markan pussi ja sitten ne jaettiin kaverin kanssa tasan, ostaja säännösteli missä järjestyksessä syötiin.

Samassa risteyksessä asui yksi mua vanhempi tyttö jolla oli todella vaikuttava My Little Pony -kokoelma, josta olin niin kateellinen. Mulla ei tietenkään ollut yhtään. Me asuttiin samassa risteyksessä sinapinvärisessä rivitalossa ja edelleen niillä seuduilla katselen kateellisena omakotitalojen ikkunoista sisään, niillä oli varmasti paremmin. Niiden kodeissa oli siistiä ja lämpimän turvallista. Naapurin tyttö joskus leikkikentällä kuiskasi ettei se kerro kenellekään että me mentiin niille pakoon ja soitettiin poliisit. Kun oli äidin synttärit ja sen kädet oli ihan veressä, keittiönpöytä täynnä rikottua lasia.

Kerran koulussa rehtori halusi puhua mun kanssa ja kyseli, että juodaanko meillä alkoholia paljon. Ihmettelen edelleen mistä se tiesi. Sanoin, että ei. Ilmeisesti se uskoi ja mitä se muka olisi voinut tehdä? Yläasteella yksi tyttö muuttui yhtäkkiä täysin puhumattomaksi ja jotenkin hitaaksi, eikä koko kouluaikana sille asialle tehty mitään. Se vaan istui ne kaikki vuodet pulpetissaan yksin, eikä siihen yritettykään saada kontaktia. Tarkkikselle joutui ne jotka oli kovassa äänessä ja poltti tupakkaa, ei ne hiljaiset tytöt jotka jäi kaikkien jalkoihin. Erityisopetusta ja niin edelleen.

Ne sähkökaapit tulee mun mieleen usein. Tiedän miltä tuntuisi laittaa käsi siihen kylmälle metallipinnalle syksyllä, kun on satanut vettä ja siinä on ehkä pari puista pudonnutta punaista lehteä. Ei ole hanskoja ja pyörällä ajetaan lujaa ympäri kortteleita. Pysähdytään sillalle. Oikaistaan metsän poikki. Ajetaan niin kovaa, että tuuli suhisee korvissa.

Viisvuotissuunnitelmii

Kaikista pahin työhaastattelukysymys on se "missä näet itsesi viiden vuoden päästä". En tiedä, enkä haluu tietää. Toivottavasti jossain muualla kuin nyt, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuolisin jos joutuisin nyt tekemään suunnitelman vaikka vuodeksi eteenpäin, yök. Että ei olis mahdollisuutta yllätyksille tai mielen muuttamiselle. Mä pidän oletusarvona enemmänkin sitä että vuoden päästä oon kaikesta täysin eri mieltä kuin nyt. Oikeastaan jo huomenna. Onhan sitä tottakai haaveita, haluaisin että viiden vuoden päästä oisin käynyt Intiassa, asuisin joko ulkomailla tai jossain kaupungin ulkopuolella mis ois pihaa ja puita ja vähemmän autoja, että olis koira ja rakkautta. Puuhella ja sauna. Kuntoilisin aktiivisesti ja söisin terveellisesti enkä vihais itteäni enkä peilikuvaani.

Haluaisin myös merirosvolaivan ja yksisarvisen. Tai asua pienellä saarella, istuisin kuistilla valtava teemuki kädessä syysmyrskyjä katsellen. Kesällä riippumatossa. Sinne sais kaikki tulla kylään ja kokkaisin valtavia kattilallisia mausteista ruokaa ja puissa olis värikkäitä paperilyhtyjä. Jos ei asuttais majakassa niin sitten pienessä puisessa talossa missä olisi keittiössä kirkkaanpunainen lautalattia ja yläkertaan menisi kapeat ja jyrkät portaat. Pitsiverhoja ikkunassa. Talvella se olisi maailman ainoa valopilkku ja lämpö.

Ai ammatillisia suunnitelmia? Haluaisin ehkä rakentaa taloja. Sellaisia pieniä ja romanttisia puutaloja jotka huokailee kesäillassa menneistä ajoista. Punaisia sinisiä pellonreunassa metsän keskellä pihalla kirsikkapuu ja lemmikkejä. Tahtoisin myös kirjoittaa kirjan ja pitää taidenäyttelyitä. Perustaa kahvilan, sellaisen kuin stranger than fiction -leffassa ja olla se anarkistinen leipuri joka kirjoittaa verovirastolle sanoin "dear imperialist swine". Että maailman vois tehdä paremmaksi pipareilla!

Tahtoisin myös että taikaiskusta äiti lopettaisi vuosikymmenien juomisen ja olisi aina sellainen kuin on selvinpäin. Ihana, kiltti ja oma itsensä. Ei se katkera. Ei se sönköttävä. Ei se väärä. Ei se jota en tahdo nähdä, jonka kaltaiseksi en halua. Jota pelkään, jolle pelkään sattuvan mitä tahansa. Siitä samasta taikaiskusta minäkin voisin muuttua uskomaan että kaikki ihmiset ei oo pahoja ja että oikeasti oikeasti oikeasti minäkin voin tehdä mitä vaan tai että ei tarvitse tehdä mitään eikä tarvitse muuttua kokoajan ollakseen jotain, mitä? Vain ollakseen.

Odottelen sitä työhaastattelukutsua.

Bussipysäkki

"...suuret sankarihautajaiset, jotain sotaan patoutunutta niissä haudattiin" sanottiin Kyllikki Saaren hautajaisista ja aikamoista mediasirkusta nytkin pyöritetään. Musta tuntuu, että Karoliina Kestistä tulee samanlainen viattomuuden symboli, että tämä aika personoituu siihen henkilöön. Eri lailla tosi, kun näitä alkoholiepäilyjä ja käyttäytymisen muutoksi väläytellään joka puolelta. Että se olisikin niin, että tätä maailman alamäkeä ei pysäytä enää mikään jos viistoistavuotiaiden normaalia käytöstä on kaatokännit ja kylillä heiluminen pitkin öitä yksin. Edelleen, ei mikään uusi ilmiö.

Ja mitä te odotatte?

Jos todellisuus on yhä kiihtyvää kilpailua, menestys- ja ulkonäköpaineita, silikonitissejä, ympäristöongelmia, Afrikassa nälänhätää, rikkinäisiä perheitä, Gaddafin sekoilua, tsunameja, mielialalääkkeitä, työttömyyttä, talouskriisiä, joukkomurhia. Niin kyllä itselläkin tekee mieli olla kännissä ja laulaa. Mitä muuta tässä vois tehdä, aika eri asia kuin esimerkiksi mun vanhempien nuoruudessa kun kehitys oli positiivista ja tulevaisuudessa oli jotain mitä odottaa. Hahaha ja silti niistä tuli juoppoja.

Ja minkä tahansa paineiden alla voi sortua vaikkei sitä ulospäin näytäkään. Mulle toistettiin kotona jatkuvan kännäämisen ja tappelun keskellä että "ei tää vaikuta suhun ollenkaan, sä oot niin vahva. sä oot niin vahva. sä oot niin vahva." Ja kaikkien silmään oon tosi vahva, jos mä nyt mystisesti katoaisin ja mun taustaa kaiveltais niin ei se totuus koskaan löytyis. Että edelleen jo lähikauppaan lähtiessä saatan joutua kääntymään ovelta takaisin kun ahdistaa. Että oon edelleen yksin, koska kaikki suvussa näkemäni suhteet on olleet kaikkea muuta kuin terveitä ja miehet varsinkin. Että kaikki pärjääminen on vaan itsensä pakottamista tekeemään luonteelleen sopimattomia juttuja, että vaan pääsis jonnekin... eteenpäin, pois, mihin vaan kunhan musta ei tule samanlaista. Kaiken ponnistelun jälkeen alan vähän epäillä, että kohtaloaan ei voi paeta. Onneksi kuitenkin onnettomuuttaan voi käsitellä monin tavoin.

Ja miten tää liittyy siihen Karoliinaan? En tiedä mutta jatkuvasti näen ne sen kasvot, jotka on jokaisessa uutisotsikossa.

Tässäkö tää on?

Mun elämä ei ole kovin mielenkiintoista. Miten sitä onkaan voinut huijattua itseään kaikilla kuvitelmilla vain huomatakseen että taas vuosien jälkeen ollaan siinä tilanteessa ettei perjantai-illalle ole muuta kuin murha.infon fanaattista selaamista? Tai siis en oo vuosikausia selannut murhafoorumeita, mutta periaatteessa jotain muuta yhtä fiksua. Kauheinta on huomata viettävänsä aikaa ihmisten kanssa, joista ei edes pidä. Siis vielä tässä iässä. Kukaan ei tietenkään sanonut että deitti.netistä löytyisi mitään varteenotettavaa, edes kaverimielessä. Eikun hei, mähän oon siellä myös. Oon joskus ollut tosi hämmentynyt kun oon huomannut ihmisten kohtelevan mua niinkuin sellaisia sosiaalisesti vammasia urpoja kohdellaa, sillai holhoavasti. Jumalauta. Tai siis en oo ollut mikään supersosiaalinen small talk -tyyppi ainakaan ennen, mutta en myöskään mitenkään avuton.

Niin! Ja mikä siinä on että jos ei puhu paljoa niin jonkun pitää aina tulla huomauttamaan siitä? "Sä taidat olla ujo" tai "oot tollanen sisäänpäinkääntynyt" ja "huomaatko mulla on tätä psykologista silmää" + "mistä se johtuu kun oot tollanen". Aha. Mitä jos mulla vaan ei ole just sulle mitään sanottavaa? Mitä jos sun jutut on niin paskoja? Ja miksei kukaan ala terapoimaan niitä suupaltteja pätijöitä, että "hei ootko miettiny oisko sun lapsuudessa syitä siihen miks sun pitää koko ajan esittää"?

Ai kun alkaa ajatuskin ärsyttää. Sinänsä hassua että mua on lähestytty noilla sanoilla aika usein ja silti oon matkannut ympäri maailmaa yksin eli tutustunut omillani vieraisiin ihmisiin tosta vaan. Mitä täällä ei muuten tapahdu ikinä. Paitsi jos on kännissä, niinkuin viime viikolla. Aikun ei, sekin uusi tuttavuus on ulkomaalainen. Pitäis muuten mennä sen kanssa joskus kaljalle. Oikeastaan suosittelisin kaikille tuntemattomien tyyppien treffailua (ei mitään romantillisia siis) koska se avartaa katsomaan itseäänkin ihan eri kulmasta. Että oonko mä tällanen hei tällasen ihmisen seurassa? Vai luuletteko te olevanne aina samanlaisia? Luuletteko että teillä itse asiassa on edes mitään itseyttä? Tämän muuten voisin itsekin taas muistaa aktiivisemmin niin kaikki olisi helpompaa. Niin mikä kaikki?

"You'll be sorry some day. Why don't you ever understand what I'm trying to tell you: it's with your six senses that you're fooled into believing not only that you have six senses, but that you contact an actual outside world with them. If it wasn't for your eyes, you wouldn't see me. If it wasn't for your ears, you wouldn't hear that airplane. If it wasn't for your nose, you wouldn't smell the midnight mint. If it wasn't for your tongue, you wouldn't taste the difference between A and B. If it wasn't for your body, you wouldn't feel Princess. There is no me, no airplane, no mind, no Princess, no nothing, you for krissakes do you want to go on being fooled every damn minute of your life?" (Jack Kerouac: Dharma bums)

Kadonnut, kadotettu

Mun piti kirjoittaa kaikesta kurjasta mun elämässä, että miksi tuntuu siltä että pitää anonyymisti alkaa itkemään blogissa ongelmistaan. Miksi se kirjoitettuna kuulostaa niin tyhmältä?

Mutta toi Karoliina Kesti kummittelee mun mielessä, nään sen kuvan koko ajan. Jokin siinä kylmää niskassa, harvemmin jaksan muutoin edes lukea uutisia kun jotain kauheaa siellä kuitenkin on aina. Mutta missä se on ja miksi niitä tyttöjä katoaa ja kuolee aina? Kyllikki Saari metsätiellä pyöräilemässä kotiin hartaustilaisuudesta. Raisa Räisänen poistumassa baarista Tampereen pääkadulle. Merja Vaara. Hausjärven hiekkakuoppasurmat. Eveliina Lappalainen. Hilkka Saarinen. Piia Ristikankari. Milla Heikkilä. Johanna Hautamäki. Inga Mylläri.

Joskus näin videoteoksen, jossa oli käsitelty sitä kuinka kaupunkialueella (tai miksei missä vaan) naiset joutuu aina kävelemään kilometrin pidempään. Koska pitää valita se turvallinen reitti. Mietin, että oonko sitten vaan todella onnekas kun oon kekkulissa könynnyt kaikenmaailman sivutiet metsiköt puistot ja baarien edustat. Joskus ehkä 1999 nukuttiin Kaisaniemen puistossa ja Turussa mun vakioreitti baarista oli aina sitä kävelytietä vapaapalokunnan ohi missä yksi tyttö raiskattiin, näkyvällä paikalla. En kyllä edelleenkään pelkää. Ehkä vaan jääräpäisyyttäni.

"Eihän se mikään kiltti tyttö ollutkaan, meni kolmen pojan kanssa juomaan". Koska kiltit tytöt käy seurakunnassa eikä juopottele? Kunnon tytöillä on aina tyttökaveri mukana? Kiltit tytöt pääsee taivaaseen, tuhmat minne vaan? Tuhmat tytöt joutuu vaikeuksiin. Tuhma tuhma tuhma.

Ja vaikka omasta kohelluksestani huolimatta inhoan alkoholia, on hassua kuinka paljon sitä kauhistellaan jos 15-v. (ja vielä tyttö!) juo ensin torstaina ja sitten lauantaina taas. Ehkä koska humalassa on joskus tosi kivaa, voi vähän kaatuilla kavereitten kanssa ja maailma pyörii. Voi olla joskus joku muu kuin se hiljainen ja kiltti tyttö. Ehkä vähän rohkaisua, siten voi tanssia, puhua mistä vaan ja pussata sitä poikaa. Ai pitäis osata pitää hauskaa selvinpäin? Miks pitäis ja mitä sitten jos ei vaan osaa?

Suuri osa mun parhaista ystävyysmuistoista on humalanhuuruisia - kun maattiin syksyisellä asfaltilla nauramassa, istuttiin joka viikonloppu samassa baarissa samassa porukassa, tanssittiin koko ilta, juoruttiin pojista, ratkottiin maailman ongelmia, otettiin vielä ne yhdet hömpsyt, tiistaikaljat, viiniä puistossa, kiljua festareilla. En koskaan ajatellut, että me voitais olla jotenkin tuhmia. Me, jotka ei koskaan juotu vitutukseen eikä tapeltu kännissä vaan pikemminkin rakastettiin koko maailmaa. Viisitoista vuotta sitten lupasin itselleni että jos juon pahaan oloon, lopetan ikuisiksi ajoiksi.

Mutta että mitä sitten jos ihmiset ihan vaan valitsevat sen pimeämmän tien? Että kaikki ei pyri siihen samaan valkoiseen aidattuun pihaan ja oletettuun onneen? Jos tietää ettei se ole mahdollista? Jos se toinen suunta vaan käsittämättömästi vetää puoleensa ja vie mukanaan? "Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi, ne repivät naruilta pyykit ja syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista. Lopulta viimeinenkin höyhen leijailee maahan. Kuulee kuinka iso akseli naksahtaa ja sitten kaikki jatkuu niin kuin aina ennenkin." (Anja Kauranen: Lemmikkikaupan tytöt)